Kahvi

(Sitä kuuluisaa tähtitaalan kahvia)

Kapteenin tähtipäiväkirja, osa 2274: Herätessäni aamulla silmäni olivat muurautuneet umpeen, suutani kuivasi ja niskani oli jäykkä. Yrittäessäni nousta vuoteesta en saanut oikeaa jalkaani taipumaan. Ai niin, olin eilen kaatunut pahasti jäisissä portaissa ja repinyt iskun voimasta farkkujeni polven sekä sen sisältämän luonnonpolven auki, oikein isolla kädellä. Olinkin siksi skipannut ekat luentoni täällä ja nilkuttanut suoraan kampuksen terkkarille huutaen koko matkan “MEDIC!”. Puolen tunnin verenvuodon jälkeen sain viimein polveeni alkoholia ja siteen. Ah. Mutta tänä aamuna ilmassa oli jotain muutakin. Aivan. HIRVEE flunssa. Nenä vuosi, kurkku oli kipeä ja lima tukki torven. Yh. Ei auta, pakko on mennä pakollisiin harkkoihin napottamaan viideksi tunniksi. Burana naamariin auttaa pahaan oloon, mutta ei herätä. Litra vettä? Kyllä sekin, mutta ajallaan. Nyt puhun tuosta aamiaispöydän vierestä tulevasta ihanasta tuoksusta. KAHVIA! Vahvaa kahvia. Silmät räpsähtävät auki kuin rullaverhot. Veri alkaa kiertää. Nyt puhutaan asiaa. Eiköhän se päivä tästä ala.


Lennolla Kanadaan sain edessäni olevan penkin selkämyksestä käteeni brosyyrin jossa luki isolla “Here's a great opportunity to start drinking tea”. Kauhistuin. Mutta suotta. Kanadalaiset ovat jenkkien tapaan hurahtaneet kahviin. Sitä saa kaikkialta ja paljon. Hyvää se tosin ei usein ole. Ihmettelinkin aikaisemmin, miten jengi ryystää kerralla litran vetoisia kuppeja kunnes minulle selvisi että täkäläinen kahvi on laimeaa. Suomessa tätä kutsuttaisiin teeksi. Toki tarjolla on aina kahvia tuplavahvuudella. Matkailijoille vinkki: salasana vahvaan kahviin on bold, tavallista saa medium-tokaisulla. Lisäksi kahviloissa on yleensä tarjolla vähintään kolmea kahvilaatua, mukaanlukien decaf. Marketeissa saa jauhattaa itselleen kahvin järjettömän kokoisesta valikoimasta tai ostaa suoraan papuina. Kahvikuppien kootkin ovat ison maailman mittaisia, desinvetoisia kahvittelukuppeja et täältä löydä.


Kahvia siis saa ja paljon. Cuppi cuumaa maksaa mestasta riippuen 1-4 euroa. Usein se irtoaa alta kahden euron. Kuulemma kahvin suosio perustuu Kanadan piilevään brittivihaan joka pohjautuu paikalliseen historiaan. Kerron tästä lisää myöhemmin, koska se kiinnostaa minua. Kahvinjuonti koetaan anti-englantilaiseksi koska koko Brittein saarivaltio ryystää päivät pitkät pelkkää teetä. Kanadan ylpeys kahvin saralla on myös Tim Hortons, 1964 perustettu kahvilaketju joka tänä päivänä on MacDonaldsin veroinen bisnesmaailman jättiläinen täällä päin. Ketju onkin laajentanut toimintaansa leipomoihin ja ravinteleihin ja tukeepahan siinä samalla kankkujen suosikkiurheilua, jääkiekkoa: olihan ketjun perustaja Tim Horton itse jäkiksenpelaaja.

(Kaupan kahvivalikoima)

PS. Tämä flunssakin alkaa jo talttua, mutta uutta pukkaa kuin naistentansseissa. Tämä talo on tautien pesä ja kausiflunssa on tämän hetken kiertopalkinto.

Kanukit

Eli kanadalaiset eli kankut. Minkälaista porukkaa he ovat näin muutaman viikon kokemuksen pohjalta?

(Kuvassa vaihtarikavereitani, ei kankkuja)

Kotikaupunkini Frederictonin asukkaat ovat silmiinpistävän mukavia; näiden ihmisten edessä jopa karjalainen luonteenlaatu kalpenee. Hymyä saa joka kadunkulmassa ja “After you”/”No, after you”-tilannekomiikka raikaa joka ovella. Kanadalainen vieraanvaraisuus pätee kuitenkin vain Frederictoniin ynnä muihin pikkukyliin. Isoihin siteihin mentäessä kansa alkaa kulkea nenä pystyssä tuttuun malliin. Big city life. Yhteisöllisyys jää kaupungin rajalle josta sen voi sitten kopata mukaan lähtiessään, narikkalappua vastaan. Jopa New Brunswickin suurten kaupunkien, Monctonin ja Saint Johnin jengi on huomattavasti ynseämpää kuin täällä kotipesässä.

Ihmistyyppien pohjalta ei tämä paikka eroa paljoakaan jostain suomalaisesta puutalopainotteisesta rannikkokaupungista. Jos jotain eroja pitää mainita niin jengi on täällä hieman astetta tummempaa paahtoa. Skandinaavinen hujoppi vaaleine hiuksineen pistää siis esiin ruokalan jonossa. Yliopiston miespuoliset opiskelijat ovat suhteellisen kotimaisesti pukeutuvia joskin douchebag-muoti on pojilla yleinen dresscode täällä. Heille joille äskeinen termi ei aukea niin kyseessä on kutakuinkin tällainen skene:

http://www.illect.com/site/wp-content/uploads/2008/02/scribbling-idiots.jpg

http://cdn.buzznet.com/media-cdn/jj1/headlines/2008/03/zac-efron-gangster.jpg

Jostain kumman syystä tämä vaatetus ja etenkään Ludacris/Lil Wayne-linjan gangstalippikset eivät takaa kantajalleen yhtään sen enempää älliä. Mutta mukavia nämä junnut kyllä ovat, kertaakaan ei ole tullut poikkinaista sanaa. Sanottakoon myös, että kyllä täältä löytyy ihan normaalisti pukeutuvia ihmisiä, joillain kursseilla jopa enemmistöksi asti.

Entäs tyttöjen pukeutuminen? Tehdäänpä pieni harjoite: sulje silmäsi ja ajattele Anna Abreuta, Viivi Avellania, Anette Olzonia ja Sporty Spicea maustemimmeistä. Joko alkaa ylähuuli hiota? Sori, mutta heitä et täältä löydä. Tarkoitus oli vain antaa läpileikkaus naispuolisten opiskelijoiden vaatemuodista. Tyttölapset sen sijaan eivät täällä sen kauniimpia ole. Kyllä suomalainen nainen on edelleen ykkönen.

Jengi on täällä, johtuen lähinnä ruokintapolitiikasta, hivenen läskiä kautta koko linjan. Se mitä täältä löytyy mutta Suomesta puuttuu lähes kokonaan on yli satakiloiset sotanorsut ja –norsuttaret, joita on abaut 15 % opiskelijoista. Siis juurikin ne jumalattomat talipallot joita näkee teeveessä Jerry Springerin vieraina. Niitä juuri tarkoitan. Mutta ei hätää, jenkkilässä sama prosenttiluku on usein 40+

Muutama päivä sitten juttelin kerrokseni vastaavan (eng. proctor), toista vuotta opiskelevan goottinaisen kanssa. Hänellä oli synttärit tulossa joten kysyin että paljonko kilahtaa mittariin? Vastaus oli että 18. Heeetkinen? 18? Tiedän että goottityttöjen oikeasta iästä ei koskaan ota selvää hiljaisen olemuksen ja vahvan pakkelin takia, mutta että 18? Tähän väliin on pieni tietoisku Kanadan korkeakouluopiskeluista paikallaan: Koulutusjärjestelmä on alkuun suht samanlainen kuin Suomessa, vaikka Bolognan prosessi ei tänne olekaan rantautunut. Lapset aloittavat 12 vuotta kestävän koulun kuusivuotiaina, ala-aste kestää 6 vuotta jonka jälkeen on vuorossa 3 vuoden middle school ja heti perään 3 vuoden high school johon oppivelvollisuus sitten loppuu. Nuoret ovat tällöin 17-18-vuotiaita ja saavat valita collegen ja yliopiston välillä. Kanadassa jatkotutkintoa voi havitella vain jos menee yliopistoon, college taas valmentaa taide- ja käsityöammatteihin. Ranskalaiselle tyylilleen uskollisena on Quebecin provinssilla tietenkin ihan oma järjestelmänsä joka tuottaa koko ajan yhteensopimattomuusongelmia. Asevelvollisuutta ei ole joten jengi saapuu yliopistoon parhaimmillaan 17-kesäisinä. 17 vuotta. Vanhin tähän mennessä tapaamani opiskelija on ollut 23. Tunnen itseni välillä namusedäksi. Yliopisto kestää tavallisesti 4 vuotta (bachelor ja advanced major = kandi ja gradu). Viidennes vuosi koetaan täällä luuserituohuksi ja vain mongoloidien tai vakavasti sairastuneiden oletetaan käyvän koulua niin pitkään. Tästä syystä jengi aina irvistääkin myötähäpeällisesti kun sanon olevani viidennen vuoden opiskelija. Ja siksi olenkin täällä aina neljännen vuoden opiskelija. Se kyllä kiinnostais tietää että missä täällä sitten koulutetaan kaikki autoasentajat ja levyseppähitsaajat?

Teipiou

“Eh, pardon? Eh, come again? Is that it? It that how you pronounce it?”

Tänään se taas todistettiin: suomalainen etunimi on engelsmanneille vaikea pala lausua. Kahden viikon kertaamisen jälkeen vaihtarikavereiden intonaatio alkaa muistuttaa sanaa "Taapiu”. Tähän mennessä olen jo kerennyt olemaan Teipia, Tappou ja Tapia. Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin australialaisen pariskunnan tavaama Tadpole. Kerkesin käyttää Kanadassa ensimmäiset kuusi tuntia keskimmäistä nimeäni, mutta kuudennen tavaamisharjoituksen jälkeen vaihdoin suosiolla Teipiouhun. Jos joku kysyy nimeäni yökerhon tanssilattialla niin kaivan kiltisti esiin kynän ja paperia… Opiskelijakorttini mukaan keskimmäinen nimeni on lisäksi näköjään Livari.

Suomi on tullut täällä esille jo muutamaan otteeseen: tänäänkin yksi paikallinen kävi kyselemässä tiesinkö semmoisen viikinkinmetallibändin jonka yhdessä biisissä huudetaan TROLLHAMMAREN!! Ohjasin tämän peikkovasaraa diggailevan kanadalaishipin Turisaksen kotisivuille. Toinen, aiemmista seikkailuistani tuttu Akshay taas sanoi fanittavansa yhtyettä nimeltä Laav-X. Meni hetki tajuta että kyseessähän on kotimainen synkkä tulkitsijamme Lovex! Korealaiset haistavat Suomesta Nokian, Kanadalaiset Suomen Kiekkoleijonat. Täytyy kyllä tähän väliin ihan kehaista: ennen en ole tuntenut tällaista ylpeyttä talviurheilumme tasosta (vaikka Kari-Pekka Käry kävisi joka kisoissa). Paikallisesta vaatekaupasta saa Suomi-t-paitoja ja alkoholikaupasta Finlandia-votkaa. Matkailijoille tiedoksi: muistakaa lausua selvästi erikseen sanat “finnish” ja ”finish”. Ei tule noloja tilanteita.

Minulta kyseltiin tässä pari päivää sitten ruokalassa että haluaisinko jotain suomalaista kansallisruokaa valmistettavan, ihan näin Vancouverin talviolympialaisten merkeissä. En ole vielä vastannut keittiöön; mitä sanoo raati? HemoHessiä vaiko muikkukukkoa?

Täällä ei ole kauheasti pohjoismaalaisia. Yhden pyylevän ruotsalaisnaisen olen tavannut. Pari naista on Virosta, yksi rekkamies Hollannista. Nimeni perusteella monet professorit liittävät minut kuitenkin heti Ruotsiin. Tämä johtuu siitä että puoli vuotta sitten täällä oli joukko ruottalaisia metsätieteen opiskelijoita jotka ovat näköjään tehneet kaikkiin lähtemättömän vaikutuksen. Ainakin ryyppäämisen alalla.
Jostain kumman syystä Fennomaa on täällä oudosti aina läsnä niin kuin hienhaju liikuntasalin välinevarastossa. Kirjaston hyllyltä löytyy suomalaista luettavaa ja katsottavaa ja tupavisan jokerikysymys oli “In what country is wife-carrying a national sport?” Kaikkea sitä näkee ja kuulee. Lisäksi-ja täysin minusta riippumatta-on sana “runkkari” alkanut saavuttaa suosiota aamupalapöydän keskusteluissa.

Terveisin “the Technoviking Teipiou”

Fredericton

Huh,
Viimeiset viisi päivää ovat olleet aika työntäyteisiä. Uutta on kuitenkin opittu ja nähty: maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Ajattelinkin siksi kirjoitella hieman asuinpaikastani, se kun alkaa pikkuhiljaa hahmottua.

(Yöllinen näkymä asuintaloni ikkunasta)

New Brunswick on Kanadan ainoa virallisesti kaksikielinen (englanti ja ranska) provinssi. Rajanaapureina ovat Quebec, Nova Scotia ja Yhdysvaltain Mainen osavaltio. Kokoa provinssilla on n. 70 000 km2 (10 000 enemmän kuin Itä-Suomen läänillä) josta suurin osa on metsää. Nimensä provinssi on saanut brittiläisen monarkin, kuningas Yrjö III:n mukaan, joka polveutui Hannoverin suvusta (House of Brunswick). Pääkaupunki Fredericton taas on nimetty Yrjö III:n toisen pojan, prinssi Frederik Augustuksen mukaan (nice to know). Talous perustuu pääosin palveluelinkeinoon, vaikka provinssi onki tullut tunnetuksi alkutuotannostaan. Merellisen sijaintinsa takia New Brunswick on maailman (tai ainakin Kanadan) kuuluisin hummerimekka. Totta se on, suomalaisissa Citymarketeissa ei ole ainakaan vielä tiskillä omia pikku hummerialtaita.

Pääkaupunki Fredericton sijaitsee provinssin länsiosassa, Yorkin piirikunnassa. Väkiluku on noin 51 000 ja se on provinssin kolmanneksi suurin kaupunki Saint Johnin ja Monctonin jälkeen. Frederictonin halki virtaa Saint Johnin joki ja 15 kilometriä kaupungin keskustasta sijaitsee Frederictonin kansainvälinen lentoasema. Kaupungissa on kaksi yliopistoa, University of New Brunswick ja St. Thomas University. Näistä ensimmäinen on minun vaihtoyliopistoni. Frederictonia kutsutaan paikallisesti nimellä “smart city”, koska täällä on koko kaupungin alueella käytössä langaton verkko. Siis kaikkialla. Ja siis ilmainen. Lisäksi kaupungissa on provinssin korkein suhde akateemisten tukintojen määrässä ja muutenkin kaupunki on tunnettu hi-teknologiastaan. Tietokoneita on joka kulmassa ja kahvilassa. Läppäritkin ovat suhteellisen halpoja. Kaupungin motto on “Fredericopolis, silvae filia nobilis”-"Ylväiden jalavien kaupunki".

Omat kokemukset kaupungista olivat (ja ovat vieläkin) kotoisat. Kaupunkikaava on tutunoloinen: joki keskellä, ruutukaava rannalla, lähiöt ympärillä, automarketit 3-5 km päässä, leppoisa meininki, lentokenttä lähellä. Ainoa asia mika todella pistää silmään on puutalojen paljous. Koko esikaupunkialue on niitä täynnä. Tunnelmassa on muutenkin aistittavissa amerikkalaista pikkukaupunkimaisuutta, olenko nähnyt tämän joskus televisiossa? Puutaloinen miljöö on kuitenkin ominaista historialliselle pääkaupungille ja moista retroilua ei ole luvassa isommissa hiekkalaatikoissa. Kaupunki on kokoonsa nähden hyvin varusteltu ja liikkeitä löytyy joka lähtöön. Jopa Super Mario-faneille. Ihmeen hiljaista täällä kyllä on, missä kaikki ovat? Vaikka kyseessä on Joensuun kaltainen kesäksi tyhjenevä yliopistokaupunki niin siltikään ihmisiä ei riitä lukukauden aikana tungokseksi asti. Paitsi yökerhoissa. Umtsibum. Mutta kyllä täällä viihtyy. Ja hyvin.

Föörst kontakt

3.1.2010

Rakas nettipäiväkirjani: ensivaikutelmani herätessäni Rosarie Hallin hostellista oli kuin olisin herännyt kotoa. Illuusio murtui, kun heti oven ulkopuolella vastaan könysi intialainen isäntämme Akshay (lausutaan Achkshei) puhuen lupsakkaa Apu-englantia. Päivä meni suurilta osin marketissa käydessä, syädessä loppuja matkaeväitä ja torkkuessa. Kanadan pään tuutoriopettajamme Silke Klenk tuli tervehtimään saapuneita vaihtareita. Illalla olikin sitten vuorossa vuosisadan lumimyrsky ja tietenkin sitä siivittänyt lumisota ja lumiukkojentekorasti. Pyysin tyyppejä hakemaan pari porkkanaa nenäksi mutta kaupassa oli vain selleriä.

Myöhemmin illalla tuli vielä pistäydyttyä Lunar Rogue – nimisessä pubissa, josta saa muuten halvalla oikein hyviä viskejä. Kanadassa on monien juottoloiden myös näköjään tapana sulkea ovensa heti lumentulon kasvaessa. Tällöin muutaman tuopin juoneet kankut eivät ajele niin paljon kolareita, koska eivät pääse ylipäätään ryyppäämään. Seuraava aamu menikin sitten Telenovelaa katsellessa ja odotellessa kyytiä kampukselle. Satuinpahan siinä myös selventämään uusille ystävilleni, mitä heidän suosima nettiyhteisönsä Orkut tarkoitti suomen kielellä. Taisin aloittaa jonkinlaisen inside-vitsin.

Vell, vot els tu sei? Ilmasto on lähes identtinen Joensuun keleihin joskin ne paljon puhutut kovat (- 15) pakkaset eivät ole kuulemma vielä saapuneet tänne. Lunta tulee välillä kuin Esterin perseestä. Yliopisto on (hieman) Jönssin kampusta isompi, ruokaa on ihan liikaa, ihmiset liian kilttejä, kurssit liian vaikeita. Mutta näistä enemmän ensi kerralla. Maailman lopun tunnelmissa Eino Mies Porkkakoski. täältä tähän.

Bon Voyage.

Jos totta puhutaan, niin en alunperin uskonut kirjoittavani nettipäiväkirjani ensimmäistä merkintää pelkästä menomatkasta, mutta kun se kerran niin vaiherikas oli niin pakko siitä kai muutama sananen on mainita:

1.1.2010

Klo 11.20 astun Seutulan lentokentän turvatarkastuksesta läpi ja vilkutan saattamaan tuleelle äidilleni. Mukana lennolla on selkäreppu jossa on yhdet varavaatteet, tärkeitä papereita, pari appelsiinia, suklaata, avaamaton vesipullo (joka myöhemmin lensi kauniissa kaaressa roskiin Ranskan lentoaseman turvatarkastuksessa) sekä pientä sälää kuten kameraa, soitinta ja muistitikkua. Ruumaan meni pienehkö putkikassi täynnä talvivaatteita, vähemmän tärkeitä papereita, salmiakkia, tervapastilleja sekä muuta tilbehööriä. Lento Pariisiin lähti tavan mukaan 45 min myöhässä joten edessä olisi 30 minuutin pikaisa siirtyminen Charles De Gaullen lentokentän päästä päähän. Ihmisiä oli Ranskan päädyssä tungokseksi asti ja lentokentällä pyöri aseitettuja sotilaita joita rehellisesti sanoen en ole siellä ennen nähnyt. Lennolla koneessa oli myös ollut mukana yllättävän paljon vauvoja (n=8) jotka luonollisesti huusivat ja itkivät melkein koko kahden tunnin matkan ajan. Ymmärsin tilanteen: ei se nousun/laskun aiheuttama paineenvaihtelu korvissa tunnu minustakaan kivalta. Matkan loppua kohden samat vesselit alkoivat jo hieman väsyä ja huusivat kilpaa niin paljon kuin kurkusta pääsi. Viereisillä penkeillä tietenkin.

Matka Pariisista Montrealiin oli suhteellisen rauhallinen lukuunottamatta edessä, takana ja vierellä istuneita pikkulapsia jotka puhkesivat yksi toisensa perään itkuun koko 7 tunnin lennon ajan. Muistui välistä oma lapsuus mieleen, kun huomasin miten lapset kerjäävät huomiota itkullaan: jos he eivät mielestään tule tarpeeksi noteeratuiksi tavallisessa itkulla niin he vetävät ensin syvään henkeä ja päästävät yhden oikein mojovan parkaisun joka parhaassa tapauksessa muistuttaa ääneltään liitutaulun kynsimistä. Vanhempi herra vieressäni huokaa syvään.
Montrealissa minun piti alunperin yöpyä lentoasemalla. Totta puhuen olin hieman odottanutkin tätä tapahtumaa koska halusin kokeilla levyttämistä kerrankin kunnolla. Virkailija oli toista mieltä: hänen mielestään minä en saanut jäädä lentosemalle nukkumaan vaan minun piti lähteä heti seuraavalla mahdollisella koneella määränpäähäni Frederictoniin. Aamuyhdeksän vaihtui siis iltakahdeksaksi. Kello oli tällöin 18:00 paikallista aikaa. Syynä lennonvaihtoon oli varmaankin asemalla vallinnut poikkeustila, josta oli kirkaanvioletti ilmoitus joka monitorissa. Kovasti oli myös aseistettuja turvamiehiä liikkeellä. En jaksanut kysyä miksi.

Koneen Frederictoniin piti lähteä klo 20:00, mutta lumimyrskyn takia lähtö myohästyi tunnilla. Viimein kone saapui: se oli bussin kokoinen, n. 40 ihmisen istuttava, vetoisa viritys. Lentoemäntä neuvoi minulle miten hätäovi avattaisiin tilanteen sattuessa (minä kun satuin istumaan kyseisen oven vieressä). Sitä ei onneksi tarvittu. Uusi kone kylläkin tarvittiin, sillä puolen tunnin lentämisen jälkeen pilotti ilmoitti että kääntyisimme takaisin lentokentälle. Meille oli sattunut vahingossa alle väärä kone. Ei muuta kuin takaisin terminaaliin ja suoraan kahden tunnin odotukseen. Onneksi oli suklaata ja mp3-soitin. Toisessa koneessa oli kuitenkin ongelmana ohjaamon tietokone, se oli jäässä. Muutaman jäänestokäsittelyn ja erinäisten säätämisten jälkeen kone viimein nousi ilmaan, yhtä huterana kuin edeltäjänsäkin. Turbulenssia oli havaittavissa aika lailla kun myrskytuulet riepottelivat konepoloa. Ai niin: edessäni istui vauva, joka itki. Mutta ei sentään koko matkaa.

Perillä Frederictonissa olin joskun aamukolmelta. Matkaa oli tehty 24 tuntia. Mikään paikka ei ollut auki, joten pyysin henkilökunnalta josko saisin nukkua odotusaulassa. Normaalisti kuulemma ei saa, mutta minä sain nukkua tunnin koska sen jälkeen lentokenttä avattaisiin. Tunnin nokosten jälkeen pilkin aamuseitsemään lentokentän tuulikaapissa ja sitten tilasin taksin viemään minut hostelliin jossa minulla olisi varaus. Taksikuski oli erittäin mukava vahvalla kullankaivaja-aksenttilla varustettu osa-aikaeläkeellä oleva vanhus. Kello 07:58 saavuin majapaikkani, Rosarie Hallin eteen joka aukesi mukavasti kahdeksalta. Aika hyvin. Ei muuta kuin avaimet taskuun, muonaa naamariin ja unta palloon. Hyvinhän se meni. Paitsi ruumaan menneen matkalaukkuni osalta: se nimittäin hävisi jo Pariisissa.