Bon Voyage.

Jos totta puhutaan, niin en alunperin uskonut kirjoittavani nettipäiväkirjani ensimmäistä merkintää pelkästä menomatkasta, mutta kun se kerran niin vaiherikas oli niin pakko siitä kai muutama sananen on mainita:

1.1.2010

Klo 11.20 astun Seutulan lentokentän turvatarkastuksesta läpi ja vilkutan saattamaan tuleelle äidilleni. Mukana lennolla on selkäreppu jossa on yhdet varavaatteet, tärkeitä papereita, pari appelsiinia, suklaata, avaamaton vesipullo (joka myöhemmin lensi kauniissa kaaressa roskiin Ranskan lentoaseman turvatarkastuksessa) sekä pientä sälää kuten kameraa, soitinta ja muistitikkua. Ruumaan meni pienehkö putkikassi täynnä talvivaatteita, vähemmän tärkeitä papereita, salmiakkia, tervapastilleja sekä muuta tilbehööriä. Lento Pariisiin lähti tavan mukaan 45 min myöhässä joten edessä olisi 30 minuutin pikaisa siirtyminen Charles De Gaullen lentokentän päästä päähän. Ihmisiä oli Ranskan päädyssä tungokseksi asti ja lentokentällä pyöri aseitettuja sotilaita joita rehellisesti sanoen en ole siellä ennen nähnyt. Lennolla koneessa oli myös ollut mukana yllättävän paljon vauvoja (n=8) jotka luonollisesti huusivat ja itkivät melkein koko kahden tunnin matkan ajan. Ymmärsin tilanteen: ei se nousun/laskun aiheuttama paineenvaihtelu korvissa tunnu minustakaan kivalta. Matkan loppua kohden samat vesselit alkoivat jo hieman väsyä ja huusivat kilpaa niin paljon kuin kurkusta pääsi. Viereisillä penkeillä tietenkin.

Matka Pariisista Montrealiin oli suhteellisen rauhallinen lukuunottamatta edessä, takana ja vierellä istuneita pikkulapsia jotka puhkesivat yksi toisensa perään itkuun koko 7 tunnin lennon ajan. Muistui välistä oma lapsuus mieleen, kun huomasin miten lapset kerjäävät huomiota itkullaan: jos he eivät mielestään tule tarpeeksi noteeratuiksi tavallisessa itkulla niin he vetävät ensin syvään henkeä ja päästävät yhden oikein mojovan parkaisun joka parhaassa tapauksessa muistuttaa ääneltään liitutaulun kynsimistä. Vanhempi herra vieressäni huokaa syvään.
Montrealissa minun piti alunperin yöpyä lentoasemalla. Totta puhuen olin hieman odottanutkin tätä tapahtumaa koska halusin kokeilla levyttämistä kerrankin kunnolla. Virkailija oli toista mieltä: hänen mielestään minä en saanut jäädä lentosemalle nukkumaan vaan minun piti lähteä heti seuraavalla mahdollisella koneella määränpäähäni Frederictoniin. Aamuyhdeksän vaihtui siis iltakahdeksaksi. Kello oli tällöin 18:00 paikallista aikaa. Syynä lennonvaihtoon oli varmaankin asemalla vallinnut poikkeustila, josta oli kirkaanvioletti ilmoitus joka monitorissa. Kovasti oli myös aseistettuja turvamiehiä liikkeellä. En jaksanut kysyä miksi.

Koneen Frederictoniin piti lähteä klo 20:00, mutta lumimyrskyn takia lähtö myohästyi tunnilla. Viimein kone saapui: se oli bussin kokoinen, n. 40 ihmisen istuttava, vetoisa viritys. Lentoemäntä neuvoi minulle miten hätäovi avattaisiin tilanteen sattuessa (minä kun satuin istumaan kyseisen oven vieressä). Sitä ei onneksi tarvittu. Uusi kone kylläkin tarvittiin, sillä puolen tunnin lentämisen jälkeen pilotti ilmoitti että kääntyisimme takaisin lentokentälle. Meille oli sattunut vahingossa alle väärä kone. Ei muuta kuin takaisin terminaaliin ja suoraan kahden tunnin odotukseen. Onneksi oli suklaata ja mp3-soitin. Toisessa koneessa oli kuitenkin ongelmana ohjaamon tietokone, se oli jäässä. Muutaman jäänestokäsittelyn ja erinäisten säätämisten jälkeen kone viimein nousi ilmaan, yhtä huterana kuin edeltäjänsäkin. Turbulenssia oli havaittavissa aika lailla kun myrskytuulet riepottelivat konepoloa. Ai niin: edessäni istui vauva, joka itki. Mutta ei sentään koko matkaa.

Perillä Frederictonissa olin joskun aamukolmelta. Matkaa oli tehty 24 tuntia. Mikään paikka ei ollut auki, joten pyysin henkilökunnalta josko saisin nukkua odotusaulassa. Normaalisti kuulemma ei saa, mutta minä sain nukkua tunnin koska sen jälkeen lentokenttä avattaisiin. Tunnin nokosten jälkeen pilkin aamuseitsemään lentokentän tuulikaapissa ja sitten tilasin taksin viemään minut hostelliin jossa minulla olisi varaus. Taksikuski oli erittäin mukava vahvalla kullankaivaja-aksenttilla varustettu osa-aikaeläkeellä oleva vanhus. Kello 07:58 saavuin majapaikkani, Rosarie Hallin eteen joka aukesi mukavasti kahdeksalta. Aika hyvin. Ei muuta kuin avaimet taskuun, muonaa naamariin ja unta palloon. Hyvinhän se meni. Paitsi ruumaan menneen matkalaukkuni osalta: se nimittäin hävisi jo Pariisissa.