Oletko pavun ystävä?

Ote Catamaran Brookin kenttäaseman arjesta.

Aamu valkenee Miramichijoen haaran varrella. Ulkona aloittaa laulunsa kuoro mieltä kiihottavia outuja lintuja. Ilma on vielä kylmän kostea kenttäaseman makuuosastolla. Hetken pääsätä kuuluu pehmeä tömähdys, kun yläpetillä nukkunut suomalainen post-doc hyppää lattialle. Kello on siis viittä vaille 7 aamulla. Vielä 10 minuuttia niin eiköhän sitten jaksa kiemurrella kohtumaisen lämpimästä makuupussista Kanadan kesäaamuun.

Catamaran Brookin kenttäasema sijaitsee noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Miramichin kaupungista ja on varustelultaan kahden ja puolen kävyn mökki. Varusteluun kuuluu makuukämppä, keittiö, moderni ulkovessa, generaattori, tarvikevajat ja melkein kaikki, mitä semiakvaattisessa duunissa voi tarvita poijuista kahluuhousuihin.

Tunnelma keittiön puolella on hiljaisen seesteinen, kun viime illan kalassa olleet vanhat hipit varistelevat pienen krapulan pois kahvilla ja munakkaalla. Toinen, leirin kenttäteknikko mestaroi aamiaisen kaikille kun taas toinen jumittaa pöydän ääressä. Suomitohtori alkaa vääntää eväsleipiä kaikille, odotettavissa on taas kenttälounas. Minä taas suuntaan pihalle, otan vajan seinällä nojailevan harjaterästangon ja lämmittelen pienellä jo wazalla.

Päivän koeala on 20 minuutin maasturiajon, pienen metsätaipaleen ja julmetun alamäen päässä sijaitseva jokiuoma, jonka vaahtoiset kosket ovat provinssin parhaan lohijoen tittelissä. Tänään on kuitenkin tähtäimessä pienemmät lohet ja mediana sähkökalastus. Kaksi jannua verkon päihin, yhdellä Ghostbusters-protonipakkausta muistuttava sähkökalastin selkään ja yhdelle leipälapiohaavi käteen kalojen verkosta nappaamiseksi. Toinen osa tiimistä on rannalla kirurgoimassa PIT-merkkejä kaloihin kenttälaboratoroissa. Päivä on lämmin ja päälläni kumiset kahluuhousut. Hiki virtaa, nahkaa aristaa, kärpäset puree perseestä ja kahlarit vuotaa hieman. Välissä kenttälounas: majoneesikalkkunaleipä, SevenUp, kahvia, granolapatukka ja omena. Kenttäkokeen pystytys: se termi riittää monille ekologeille ilmaisemaan kaiken käsitteen alle kätkeytyvän toiminnan määrän.

Iltapäivä: olemme saavuttaneet kiintiön, 30 mitattavan kokoista lohenpoikasta. Enää samanlainen satsi hieman alempaa joesta ja voimme suunnata takaisin leiriin. Ryyppään toisen kupin kahvia, johon yksi kanadalainen kysyy: “are you a friend of the bean?”. Sekaannus valtaa mielen, kysyn että was? "It means that do you like coffee?" vastaa kankku. Ahaa. Vastaan jees. Olenhan pavun ystävä.

Viimein kello on viisi ja jengi alkaa valua kenttähattuineen ja polaroiduin aurinkolaseineen kohti maasturia. Kahlarit vaihtuvat kuiviin housuihin ja sandaaleihin. Iltapalaksi on varattu topakkaa grilliruokaa. Kenttäaseman ruoka on kustannettu puolestamme joten ainakaan punaisesta lihasta ei ole puutetta. Tuhti päivällinen nautitaan usein kello 9 illalla. Ruokaa odotellessa jengi vetää kahlarit uudelleen niskaansa ja suuntaa kalaan; onhan vieressä lohijoki. Mukaan jengille tarttuu pari kaljaa. Teen samoin, tosin ilman kaljaa.

Perhokalastelen itse tunnin, jonka aikana muutama kala käy nykimässä räikeänväristä pervoani; mitään en saa kuitenkaan ylös. Ehkä ensi kerralla. Leirissä odottaa tuhti lihan iloja ylistävä atria. Pari seurueen jäsentän painuu jo nukkumaan, onhan kello jo 22, luoja

paratkoon! Itse en voi mennä nukkumaan täydellä

vatsalla, vaan pyhitän illan viimeiset tunnit huilunsoiton opettelulle, iltapesulle joessa, venyttelylle, lukemiselle ja kynttilän valossa tunnelmoimiselle. Rentoutumiseen auttaa kuppi teetä. Erään leiriläisen vanha melkein-samojediuros Bannet nukkuu jaloissa. Viimein kello on hieman vaille puoltayötä. Maha on vielä liian täynnä, mutta unta on saatava: huomenna on tiedossa taas täysi päivä. Otan pienen luontohetken mökin ulkopuolella kuunnellen isohaukkakehrääjien siritystä ja katsellen samalla tulikärpästen kipinöintiä yötaivasta vasten balsamipoppelin imelän tuoksun tunkiessa samalla nenääni. Kanada.

Yöllä koen taas aamukolmen aikaan perinteisen täyden vatsan aiheuttamaan painajaisen: keskellä metsää karhun takaa-ajamana ilman otsalamppua. Herään istualtani makuupussista. Onneksi en huutanut unissani, joskus käy niinkin.

Suukkoja,

T.I.

P.S. Hejpòdej, tuossapa teille tuulahdus työnkuvastani. Vietän taas tottuneesti seuraavat 3 viikkoa kyseisellä kenttäasemalla ja palaan Freetuun heinäkuun loppupuolella taas viikoksi. Tulevat viikot tulevat olemaan ratkaisevia datankeruuviikkoja, joten toivokaa kaikki hellejaksoa ja väliin paria OIKEIN MOJOVAA sadepäivää. Kiitosh.

BBBTO 2/2

Toronto. Kanadan sykkivä keskus. Matka Toronton öisen keskustan halki bussiasemalta hostellille oli painavasta rinkasta huolimatta aika kyykyttävä kokemus, yhtälailla kuin saapuminen bussilla itse Cityyn sen öisen pilvenpiirtäjähohteen kilpaillessa Manhattanin saaren kanssa. Hostellissa minua odottikin yllätys: marssiessani sisään ovesta huikkasi respan työntekijä: ”sieltähän se Tapio tuleekin”. Oliko minua odotettu? Selvisi kuitenkin, että respan kankku oli opiskellut Helsingin kokkikoulu Perhossa muutaman vuoden ja osasi puhua himan sumea. Samaan hengenvetoon paikalle suhahti hostellin bilevastaava Rebecca, joka oli aiiivan ihqun tohkeissaan suomalaisvieraasta: hänen äitinsä kun oli suomalainen. Rebecca puolestaan osasi vain yhden sanan suomea: Suomikiitoos.

Torontossa riittäisi minkä tahansa muunkin mijoonasitin tavoin nähtävää vaikka vuodeksi, mutta kyllä muutamassa päivässä kerkesi jo nähdä ja kokea kaikkea unohtumatonta. Yksi Cowabunga-kokemus oli Hockey Hall of Fame, jossa suosittelen käymään, vaikka et itse kiekkoa seuraisikaan. Paikalla voi kokeilla maalin laukomista, torjuntaa, selostusta tai otattaa kuvansa itse Stanley Cupin vieressä. Olin hyvin ilahtunut huomatessani, kuinka kovalle tasolle Suomi oli rankattu kansainvälisessä hokissa: tunsin aitoa ylpeyttä maani puolesta tuijottaessani Vellu Ketolan kuvaa yhdessä vitriinissä.

Paitaan tarttui kaupungista hieno läjä kokemuksia, mutta mieleenpainuvin keissi lienee Toronton Osuuspankki. Hostellin respa vuosi sijainnin minulle ja koska minulla itselläni on kirjat kyseisessä pankissa niin ajattelin poiketa. Puolipyllyinen idea muuttuikin hienoksi juttutuokioksi, jossa kului pari kuppia Juhla Mokkaa, pullaa, hauskoja yhteensattumia ja loppujen lopuksi reissun persoonallisin matkamuisto.

Seuraavana oli vuorossa vierailu suomalaisessa vanhainkodissa kotvan päässä Osuuspankista. Käskivät toivottaa terveiset kaikille kuopiolaisille, eli siis terveiset sinne Kuopioon täältä Toronton Suomi-kodin aulasta! Mukaan tarttui myös puljun nimellä varustettu vyölaukku. Matkalla takaisin keskustaan aika kuitenkin pysähtyi: aloin äkisti ynnäämään olemustani: valkoinen paita, palaneet kasvot, turvonnut muoto ja nyt vielä Suomi-vyölaukku, jonka päälle maha oikeaoppisesti laskostui. Olinko muuttumassa suomalaisturistiksi?! Samalla myös kelasin, mitä aikaisempi heräteostokseni merkitsi: minulla oli nyt siis suomalaisen vanhainkodin fanitavaraa. Tunnelma oli pelottavan kafkamainen ja kun viereisen talon parvekkeelta alkoi soida Duran Duran, olin seota. Orastavaan psykoosiin oli vain yksi lääke: läheisen virolaisen leipomon tuottama aito suomalainen ruisleipä, rusinapulla ja jälkiruoaksi aski salmiakkia.

Toivuttuani hämärän rajamailta olikin jo sitten vuorossa viimeinen ilta Torontossa, joka kului hyvän livejazzin merkeissä. Seuraava aamu siivitti minut taas Kanadan Greyhoundiin ja kohti Ottawaa.

Ottawa. Our Nations Capital on suhteellisen hiljainen ja maalaisempi kuin viiden tunnin ajomatkan päässä kuhiseva Toronto. Majoituin vanhassa vankilassa joka oli muutettu sittemmin hostelliksi. Suhteellisen kuumottava mesta. Mainittakoon, että samaisessa rakennuksessa oli aikanaan suoritettu Kanadan viimeinen julkinen hirtto ja että samainen hirttolava oli vielä tallella. Majoitussellien raskaita alkuperäisovia ei saanut auki yhdellä kädellä ja osa hostellia oli säilytetty alkuperäisessä muodossaan; karuna vankilana. Jaoin sellini Adebisin ja Chillingerin kanssa sen yhden yön, minkä Ottawassa viivyin.

Lonely Planet mainitsee hienosti Ottawan kohdalla: not much to see here. Paikalliset vahvistivat väittämän. Historia myös muistaa, että kun kuningatar Victoria aikoinaan päätti Capital cityn sijainnin keskelle silloista korpea, pois kaikesta sivistyksestä, olivat monet vitsailleet, että pääkaupunkia katsomaan tulevat vierailijat eksyvät matkalla metsään. Yleisölle suositellaan nähtävyyksinä mm. Parliament Hillia, mikä oli minusta kyllä verrattain hieno arkkitehtorinen kokonaisuus. Toinen, ja todellakin sikahieno mesta oli Sivilisaatiomuseo. Museo oli muokattu osaltaan kuin teemapuistoksi, joka oli rakennettu eri Kanadan aikakausien mukaan alkaen aina Newfoundlandin viikingeistä ja edeten 1800-luvun Quebecin kautta aina viime vuosikymmenille. Taidokkaat lavasteet heräsivät eloon, kun museon oman teatterin näyttelijät esittivät sen aikaisia kansalaisia puikkelehtien siellä sun täällä vuosisadan mukainen vaatetus päällään, askareitaan hääräillen. Lisäksi museossa oli jo aiemmin mainitsemani tajunnanräjäyttävä alkuperäiskansanäyttely. Huh.

Muistatteko U2-bändin kappaleen ”Where the streets have no name”? No, nyt se paikka on löytynyt. Se on Ottawa, jossa kummastuksekseni jopa isoimmilla kaduilla vain joka toinen tai joka kolmas risteys oli varusteltu kadunnimikylteillä. Korttelivälit huomioon ottaen piti siis aina kävellä rasittavan pitkään saadakseen tietää missä oli. Muita kaupungin kummallisuuksia oli Ottawa-joki (aikaisemmin siis Kitchissippi), joka on rajajoki Ontarion ja Quebecin provinssin välillä. Kaupunki oli siis aseteltu kahden provinssin väliin. Kiinnostavaa oli, että kun joen ylitti Quebecin puolelle, niin englannin kieli loppui sitten kuin seinään. Täällä puhutaan Francois, mösjöö! Edes Sivilisaatiomuseossa, joka oli Quebecin puolella, oli vaikea alkuun saada palvelua englanniksi. Ottawa oli kuin lingvistinen Berliini 1960-luvulla. Ontarion puolella taas ei usein kuullut sanaakaan ranskaa. Kaupungissa on myös mystinen yökerho nimeltä Helsinki, jota en kuitenkaan tarkoista etsinnöistä huolimatta löytänyt.

Kauan en kerennyt Ottawassa homehtua, kun jo samana iltana lähti 15 tunnin bussimatka takaisin Freetuun. Kanada on iso maa. Bussissa minua ”viihdytti” Itäisen Kanadan kovin amisjengi, joiden tupakanpolttama röhönauru ja käsittämätön aksentti olivat kyllä omanlaisensa kokemus. Huh. Perillä kotipesässä oltiin sitten aamukymmeneltä. Repussa oli matkamuistoja, kamerassa kuvia ja päässä kaikenlaisia ihmisiä, joita olin tavannut. Näistä matkoista oppii ja kokee, ja se on hyvä se.

Out.

Uudelleenselostin vuoden 1994 MM kisojen kullan ratkaisunhetket, pikkusen eri mielialalla kuin englantilainen alkuperäisselostaja. Surkea äänenlaatu ja vielä surkeampi Mertaranta-wannabe, vaikka muistaakseni ei se Antero edes näitä kisoja selostanut.

BBBTO 1/2

BBBTO on lyhennelmä termistä Bangor-Boston-Buffalo-Toronto-Ottawa.

Ajattelin ensi alkuun säästää teidät tylsiltä matkakertomuksilta siitä, kuinka kivaa oli ja missä tuli käytyä, muuutta toisaalta oli se reissu kuitenkin niin elämyksellinen että kai siitä voi jotain mainita. Tarkkasilmäisimmät kai jo huomasivat että matkasuunnitelmat muuttuivat: Quebec vaihtui Ottawaan. Tuumasin että Quebeciin pitää tehdä tässä kesällä sitten viikonloppureissu mutta etäisempi Ottawa taas oli kätevästi matkan varrella. Eniveis.

Tuloksena seuraava matkapassi:

Erkanin Frederictonin bussiasemalta hieman alle puolenpäivän 12.5. Eka etappi oli provinssin isoimman sitin, Saint Johnin asema, jossa tunnin jaloittelun aikana bongasin satamahylkeitä, merimetsoja, kanadanhanhia, korppikotkia ja rakkolevää. Kiva kompensaatio massiiviselle hedarille, jonka olin saanut Frederictonin hostellihuoneessani käytetystä suitsukkeesta edellisenä yönä.

Matka jatkui parin etapin kautta rajan yli USA:n. Raja-asemalla tullasin banaanin, kun ei kerta hedelmiä saa viedä jenkkeihin. Bangorissa oltiin sitten iltasella. Vaikka kyseessä on Mainen osavaltion pääkaupunki, niin uskokaa kun sanon: siellä ei ole mitään nähtävää. Kaupungin suurin ylpeydenaihe on Paul Bunyanin patsas. Bangorin kovin kerma oli kuitenkin itse bussiasemalla, joka oli reilun yksiön kokoinen koppi täynnä Mainen poikia; miehiä, joilla on yhteenkasvaneet kulmakarvat, epätäydellinen hammastus, kyttyräniska sekä Hillbilly-aksentti. Huh. No kuinka ollakaan, päädyin nukkumaan rekkamiehille tarkoitetussa majatalossa neljän uppo-oudon rekkamiehen kanssa. Illalla oli kyllä vuorossa mielenkiintoiset keskustelut, kun jenkkiläiset rekkaruunaat haukkuivat USA:n hallituksen pystyyn aina Irakin sodasta viime hetken öljyvuotoon. Opinpahan samaisena iltana taittelemaan 20 dollarin jenkkisetelistä kaksoistorni-iskun kuvan (salaliittoteorian mukaan 20 USD on suunniteltu niin, että siitä näkyisi pienellä taittelulla siihen koodattuja tulevaisuuden tapahtumia, tiemmä).

Seuraavana aamuna oli kalenterissa siirtyminen Bangorista Bostoniin Greyhoundin kyydissä. Tulipahan nähtyä samassa dösässä elämäni ensimmäiset amissit. Matkalla Bostoniin yhden etappikaupungin läpi joku skedepoika närkäistyi kun bussimme kaartoi hänen eteensä ja luisteli protestiksi suoraan bussin kylkeen kädet levällään. Saimme kaikki bussissa oliat täytettäväksemme Vinttikoiran vahinkoilmoituslaput jossa kerroimme, että bussikuskilla ei ollut osaa tapahtuneeseen mahdollisen vahingon varalta. Saavuttuani Bostoniin en voinut enää erehtyä, mihin maahan olin saapunut: Amerikan liput koristivat joka kulmausta, Mäkkäri palveli heti asemalla ja aseman luotiliiviturvamiehiä oli välistä enemmän kuin itse matkustajia. Tervetuloa Bostoniin.

Miksi Boston? Kaupungilla on takanaan suuri siivu Amerikan historian vallankumousta (googlettakaa vaikkapa Boston Tea Party tai Paul Revere!) ja onpahan Boston toiminut yhtenä isona porttina siirtolaisille. Boston on juuri sopivan kokoinen pala Amerikkaa muutaman päivän visiittiä ajatellen. Paikalla kannattaa tutustua ainakin New England Aquariumiin, joka pullistelee täräyttävillä näyttelyillä ja massiivisella lieriötankilla, jonka ympärille kiertyy monikerroksinen portaikko. Toinen must-to-see on Museum of Fine Arts. Itse en ole korkean taiteen ylin ystävä, kun en sitä aina ymmärrä mutta tämä museo olikin ihan muuta kuin oletin: kokoelma taidetta eri aikakausilta ja maailmankolkista aina foinikialaisten pronssikilvistä afrikkalaisiin naamioihin. Suosittelen. Bostonissa on myös kaupungin ylpeydet Freedon Trail (joka on periaatteessa kaupunkikierros läpi historiallisten paikkojen) sekä tietenkin JFK: mies joka oli aikanaan Bostonin poikia. Ei siis ihme, että Bostonista löytyy virallinen Kennedy-museo, joka on varmaan diehard-fanille aika mekka. Minua eivät kyynisyydeltäni kuitenkaan kiinostaneet jotkut Kennedyn vuonna 50 jalassa pitämät sukat tai hänen ensimmäisen virkapukunsa povitaskussa ollut lunttilappu. Harvardin kampus kannattaa kuitenkin käydä tarkastamassa nimenomaan sen historiallisen massiivisuuden takia. Muutaman päivän aikana jäi aikaa fleguillakin, mutta kun aika viimein tuli siirtyä Buffalon kautta Niagaran putouksille valtasi minut tunne, että tänne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa.

Matka Bostonista Buffaloon taittui Amtrakin junassa. Eka matkani jenkkiraiteilla sai VR-maisen

käänteen, kun edellä ajanut juna levisi kiskoille ja seisoimme keskellä ei-mitään 5 tuntia. Eipä tätä matkaajaa ainakaan haitannut. Perillä Buffalossa oltiin sitten aamuviideltä ja ultimately hostellissa 7:50 aamulla. Parin tunnin unet ja eikun pikavisiitti Buffalon keskustassa ennen matkaa Niagaralle. Harmi tosin, että olin jo varannut hostellin Torontosta, Buffalo kun vaikutti tutustumisen arvoiselta, suht pieneltä kaupungilta.

Niagaran putoukset ovat aika itsensäselittäviä. 60 dollarilla saat kaikenkattavan paketin pitkin putouksia. Putouksen alla kannattaa kuitenkin käydä: päällesi ärjyvät vesimassat saavat sinut kirjaimellisesti haukkomaan henkeäsi ja viereesi iskeytyvät pisarat tuntuvat naamassa kuin moottoripyöräajelu raekuurossa ilman kypärää. Koska Niagara on rajajoki niin USA/Kanada-rajanylitys onnistuu majesteetillisesti harppaillen läheisen Rainbow Bridgen poikki. Samalla saa aika mageet näkymät koko putouksista.

Sitten HUOMIO. Tätä paikkaa ette turistioppaasta löydä: alle kilometrin päässä putouksen alajuoksulla Kanadan puolella on ihan putouskanjonin reunalla kieleke, jolle on varmaankin pääsy kielletty yleisöltä, mutta joka oli nuotionjämistä ja tyhjitä Fosters-tölkeistä päätellen nuorison hengailupaikka. Suhteellisen legendaarinen hetki istua kielekkeen reunalla 100m Niagarajoen yllä merimetsojen lentäessä alapuolellani täydellisessä hiljaisuudessa ja Pohjois-Amerikan suurimman vesiputouksen raivotessa puolen kilometrin päässä. Matka bussiasemalle ja lopulta Torontoon sujuikin seesteisissä merkeissä.

Tunnelman taltioimiseksi otin pienen videon kyseisestä kielekkeestä :)

Tältä näyttää Rainbow Bridge juuri rajan kohdalla.