Hau

Woliwok, ystävät!

Keskivertoeurooppalaiselle ei Kanadaa ajatellessaan tule ensimmäisenä mieleen intiaanit (nykymaailman korrektiivisuuden nimissä puhutaan termistä “ensimmäiset kansat”). Media on ottanut Keski-Amerikan preeriaintiaanien yläosattomissa hoilottavat irokeesipäiset soturit alkuperäisikansojen esikuviksi. Sioux, Cherokee, Mohawk, Eskimo ja Iraquois ovat tuttuja nimiä lähes kaikille, mutta entäs Wabigoon, Ojibway, Aroland tai Alqonquin?

Kuka teistä seurasi Vancouverin talviolympialaisten avajaisia? Alkuperäiskansojen ja heidän pukujensa värikirjo sirpaloitti heti monissa tutuissani Pocahontasin ja Kevin Costnerin muovaaman intiaanikäsityksen; jopa moni Kanadalainen oli yllättynyt siitä, että he jakavat maansa moisen kansanryhmän kanssa. Avajaisseremonia oli minulla henkilökohtaisesti kiihottava, silmiä avaava kokemus: intiaaneja siis oikeasti vielä on ja he ovat kansana voimissaan. Toinen omakohtainen valaistus tapahtui Ottawan Sivilisaatiomuseon alkuperäiskansanäyttelyssä, jossa taidokkaan kerronnallisesti rakennettu audiovisuaaliympäristö kaatoi aimo tujauksen henkistä paloöljyä sisälläni kytevään liekkiin oppia lisää näistä Uuden Mantereen alkuperäisasukkaista. En myöskään voinut olla huomaamatta monia yhtäläisyyksiä muinaissuomalaisten ja Kanadan natiivien kulttuurien välillä.

Alkuperäiskansojen tie 2000-luvulle on ollut se perinteinen. Vuosisatojen saatossa ovat länsimainen yhteiskunta, politiikka, raha, pakkosijoitukset, tasa-arvokeskustelu, alkuperäiskansojen aseman parantaminen (Kanada lopetti intiaanien valtakulttuuriin sulauttamisprojektinsa 1960 ja tunnusti samalla alkuperäiskansoille itsenäisen aseman) sekä moderniin yhteiskuntaan sopeutuminen tuottaneet nykyisen tilan, jossa tämän päivän intiaanit asuvat edelleen reservaateissa (eli tietyillä asuinalueilla kaupungeista), tosin länsimaisissa taloissa, käyvät erityistä first nation-koulua, asuvat ja työskentelevät länsimaisesti mutta vaalivat (ainakin osa) vielä perinteitään. Valtio on taannut alkuperäiskansoille tiettyjä etuuksia kuten alv.-vapaan shoppailun ja ilmaisen koulutuksen, mutta vain jos he käyvät tietyissä kouluissa ja kaupoissa. Voisi siis sanoa, että reservaatti on vielä olemassa, mutta puuaitoja ei sen ympärillä ole. Vahinko on myös tehty jo kauan sitten, koska surullisen suuri osa intiaaniväestöstä on tänä päivänä päihde- ja huumeongelmaista. Ja kyllä, tästäkin kaupungista löytyy intiaanikasino.

Tästä kaupungista? Aivan. Frederictonissa pitää majaa alueen kaksi alkuperäisheimoa, Mi'kmaqit ja Maliseetit, joista jälkimmäinen on täällä vahvemmin edustettuna. Toiminta ei ole kuollutta vaan perinteitä vaalitaan: kaupungista löytyy intiaanimarketti, seuratalo ja kulttuurikeskus; onpahan heillä myös oma radiokanavansakin. Intiaanit erottuvat katukuvasta usein vain ihonvärinsä perusteella (jos silloinkaan) ja pukeutuvat ajan mukaisesti. Kulttuuria vaalitaan kuitenkin mm. jokaviikoisella hikimajalla (sweatlodge) sekä tietenkin jokavuotisella alkuperäiskansajuhlalla, Pow wowilla.

Pow wow on intiaanikieltä ja tarkoittaa yleensä henkistä johtajaa, joskin monet eri murteet omaavat sanalle oman merkityksensä. Pow wow korvasi 1900-luvulla intiaanien perinteisen tapaamisjuhlan jossa pääpaino oli tanssilla, musiikilla ja tavaroiden vaihtamisella. Pow wow pidetään nykyään pitkin Pohjois-Amerikkaa ilmojen lämmetessä alkaen yleensä Lännestä ja edeten paikkakunta paikkakunnalta Itään. Tarkka päivämäärä vaihtelee vuosittain ja tänä vuonna Pow wow järjestettiin Frederictonissa viime viikoloppuna. Kaikki oli kutsuttu. Olisin mennyt vaikka ei olisikaan.

Kaksipäiväinen juhla koostui pääosin juhlakentään (Arbor) ympärillä tapahtuvasta tanssista jota siivitti rytminen intiaanirummutus. Monet alkuperäiskansojen edustajat olivat pistäneet päälleen parastaan ja tanssissa nähtiin välistä iskevän koreita pukuja. Alueella oli myös myyntiä ja jos milloinkaan on ollut tilaisuus ostaa EHTAA intiaanitavaraa joka on varmasti alkuperäiskansojen tekemään ja jolla on tarina takanaan, niin täältä sitä sai. Tuottokin menee hyvin usein käsityöläisten tukemiseen. Useimpiin tansseihin sai osallistua vaikka ei ollutkaan Istuva Härkä, joten huumaavan rumpusoolon saattelemana pistin jalalla koreaksi joukon jatkoksi. Illalla oli luvassa kaikille avoin ja ilmainen päivällinen intiaanien seuratalolla: lihaa ja viulunpäitä.

Tunnelma Pow wowissa oli varmaan niin lähellä autenttisuutta, mitä ikinä voi päästä. Itse tapahtuman avausseremonian kruunasi perinteinen kotka, joka on joka vuonna saapunut aina seremonian aikaan liitelemään juhlakentän ylle rumpujen ja hoilauksen kaikuessa. Juhlaan ei saanut myöskään tuoda tulilientä eikä huumeita: tupakkaa tosin sai ja osin pitikin tuoda: kyseessä on yleinen lahja, joka annetaan vaihtokaupan yhteydessä. Aina välissä jonkun tanssijan puvusta putosi sulka ja tanssi jouduttiin keskeyttämään, kamerat sulkemaan ja kaikkien oli noustava seisomaan: seurasi heimon vanhimpien suorittama kunniatanssi pudonneelle sulalle, joka edusti kaatunutta soturia ja joka piti lunastaa takaisin äiti maalta omistajalleen. Muutenkin päivän mittaan oli pyhiä tilaisuuksia, joita ei saanut kuvata. Ilma suosi tanssijoita lauantaina, mutta joku taisi vahingossa repäistä päivän aikana sadetanssin ja tapahtuma jatkui siksi sunnuntaina sisätiloissa.

Kaksipäiväisestä henkimaailman matkasta jäi minulle tunnelmaltaan seesteinen olo. Ugh! Maanantain koittaessa päässäni pärisivät vielä intiaanirummut, nenässä haisi shamanistinen sweetgrass ja silmäluomien sisäpuolella pyöri nonstoppina musavideo Pink Floydin biisistä Learning to Fly. Huikaiseva kokemus, kerrassaan.

Terveisin,

Hän-joka-ei-mielestään-bloggaa-tarpeeksi-usein.

Videoklipissä pieni pätkä tunnelmasta.