Oletko pavun ystävä?

Ote Catamaran Brookin kenttäaseman arjesta.

Aamu valkenee Miramichijoen haaran varrella. Ulkona aloittaa laulunsa kuoro mieltä kiihottavia outuja lintuja. Ilma on vielä kylmän kostea kenttäaseman makuuosastolla. Hetken pääsätä kuuluu pehmeä tömähdys, kun yläpetillä nukkunut suomalainen post-doc hyppää lattialle. Kello on siis viittä vaille 7 aamulla. Vielä 10 minuuttia niin eiköhän sitten jaksa kiemurrella kohtumaisen lämpimästä makuupussista Kanadan kesäaamuun.

Catamaran Brookin kenttäasema sijaitsee noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Miramichin kaupungista ja on varustelultaan kahden ja puolen kävyn mökki. Varusteluun kuuluu makuukämppä, keittiö, moderni ulkovessa, generaattori, tarvikevajat ja melkein kaikki, mitä semiakvaattisessa duunissa voi tarvita poijuista kahluuhousuihin.

Tunnelma keittiön puolella on hiljaisen seesteinen, kun viime illan kalassa olleet vanhat hipit varistelevat pienen krapulan pois kahvilla ja munakkaalla. Toinen, leirin kenttäteknikko mestaroi aamiaisen kaikille kun taas toinen jumittaa pöydän ääressä. Suomitohtori alkaa vääntää eväsleipiä kaikille, odotettavissa on taas kenttälounas. Minä taas suuntaan pihalle, otan vajan seinällä nojailevan harjaterästangon ja lämmittelen pienellä jo wazalla.

Päivän koeala on 20 minuutin maasturiajon, pienen metsätaipaleen ja julmetun alamäen päässä sijaitseva jokiuoma, jonka vaahtoiset kosket ovat provinssin parhaan lohijoen tittelissä. Tänään on kuitenkin tähtäimessä pienemmät lohet ja mediana sähkökalastus. Kaksi jannua verkon päihin, yhdellä Ghostbusters-protonipakkausta muistuttava sähkökalastin selkään ja yhdelle leipälapiohaavi käteen kalojen verkosta nappaamiseksi. Toinen osa tiimistä on rannalla kirurgoimassa PIT-merkkejä kaloihin kenttälaboratoroissa. Päivä on lämmin ja päälläni kumiset kahluuhousut. Hiki virtaa, nahkaa aristaa, kärpäset puree perseestä ja kahlarit vuotaa hieman. Välissä kenttälounas: majoneesikalkkunaleipä, SevenUp, kahvia, granolapatukka ja omena. Kenttäkokeen pystytys: se termi riittää monille ekologeille ilmaisemaan kaiken käsitteen alle kätkeytyvän toiminnan määrän.

Iltapäivä: olemme saavuttaneet kiintiön, 30 mitattavan kokoista lohenpoikasta. Enää samanlainen satsi hieman alempaa joesta ja voimme suunnata takaisin leiriin. Ryyppään toisen kupin kahvia, johon yksi kanadalainen kysyy: “are you a friend of the bean?”. Sekaannus valtaa mielen, kysyn että was? "It means that do you like coffee?" vastaa kankku. Ahaa. Vastaan jees. Olenhan pavun ystävä.

Viimein kello on viisi ja jengi alkaa valua kenttähattuineen ja polaroiduin aurinkolaseineen kohti maasturia. Kahlarit vaihtuvat kuiviin housuihin ja sandaaleihin. Iltapalaksi on varattu topakkaa grilliruokaa. Kenttäaseman ruoka on kustannettu puolestamme joten ainakaan punaisesta lihasta ei ole puutetta. Tuhti päivällinen nautitaan usein kello 9 illalla. Ruokaa odotellessa jengi vetää kahlarit uudelleen niskaansa ja suuntaa kalaan; onhan vieressä lohijoki. Mukaan jengille tarttuu pari kaljaa. Teen samoin, tosin ilman kaljaa.

Perhokalastelen itse tunnin, jonka aikana muutama kala käy nykimässä räikeänväristä pervoani; mitään en saa kuitenkaan ylös. Ehkä ensi kerralla. Leirissä odottaa tuhti lihan iloja ylistävä atria. Pari seurueen jäsentän painuu jo nukkumaan, onhan kello jo 22, luoja

paratkoon! Itse en voi mennä nukkumaan täydellä

vatsalla, vaan pyhitän illan viimeiset tunnit huilunsoiton opettelulle, iltapesulle joessa, venyttelylle, lukemiselle ja kynttilän valossa tunnelmoimiselle. Rentoutumiseen auttaa kuppi teetä. Erään leiriläisen vanha melkein-samojediuros Bannet nukkuu jaloissa. Viimein kello on hieman vaille puoltayötä. Maha on vielä liian täynnä, mutta unta on saatava: huomenna on tiedossa taas täysi päivä. Otan pienen luontohetken mökin ulkopuolella kuunnellen isohaukkakehrääjien siritystä ja katsellen samalla tulikärpästen kipinöintiä yötaivasta vasten balsamipoppelin imelän tuoksun tunkiessa samalla nenääni. Kanada.

Yöllä koen taas aamukolmen aikaan perinteisen täyden vatsan aiheuttamaan painajaisen: keskellä metsää karhun takaa-ajamana ilman otsalamppua. Herään istualtani makuupussista. Onneksi en huutanut unissani, joskus käy niinkin.

Suukkoja,

T.I.

P.S. Hejpòdej, tuossapa teille tuulahdus työnkuvastani. Vietän taas tottuneesti seuraavat 3 viikkoa kyseisellä kenttäasemalla ja palaan Freetuun heinäkuun loppupuolella taas viikoksi. Tulevat viikot tulevat olemaan ratkaisevia datankeruuviikkoja, joten toivokaa kaikki hellejaksoa ja väliin paria OIKEIN MOJOVAA sadepäivää. Kiitosh.