Törmäsin viime matkallani Ottawan hostellissa yllättävään tilanteeseen: hengaillessani respassa iltamyöhällä tömähti paikalle hieman humalainen ranskankanadalainen, jolla oli huone samassa hostellissa. Hän alkoi selittää vahvalla ranskalaisaksentilla olevansa loukattu, koska hänen mukanaan olevaa ystävää oltiin kohdeltu kaltoin: muutamat heille tuntemattomat ranskankanadalaiset olivat kuulleet hänen ystävänsä puhuvan englantia ja huudelleet: Speak French, idiots! Ransku selvästi häpesi heimoveljiensä puolesta.
Toinen tapaus sattui kauenpana menneisyydessä, maaliskuun Montrealin reissun tiimoilta, jolloin olin kysellyt erään hostellin työntekijältä, että saako automme parkkeerata hostellin eteen ja saanut vastaukseksi vain tokaisun: French province. Olin ottanut kohtelusta silloin pientä pulttia, mutta nyt jälkiviisaasti ajatellen olisin kyllä voinut edes yrittää alkuun mokeltaa että Je non parle Francois, desole. Yrityksen puute sai minut ehkä näyttämään koppavalta jenkkituristilta. Tiedä häntä.
Matkani varrelle on sattunut myös monia muita vastaavia tapahtumia, jossa Kanadansisäinen vastakkainasettettelu on tullut pinnalle. Mistä sitten on kysymys?
Ratkaisua voidaan etsiä historiasta. Ennen eurooppalaisten tuloa Kanadaa asuttivat lukuisat alkuperäiskansat. Ensimmäisinä tänne saapuivat (mutta kohta taas lähtivät perustamatta pysyväisasutusta) viikingit NewFoundlandiin ja seuraavaksi englantilaiset John Cabotin johdolla turskaa hakemaan nykyisestä Nova Scotiasta, mutta vasta ranskalaiset suorittivat kunnolla uuden mantereen kolonisaation 1600-luvulla. Ranskalaiset myös perustivat Kanadan ensimmäisen suurkaupungin, Quebecin seilatessaan jokia pitkin sisämaahan kilpajuoksussa brittien kanssa, tällä kertaa majavannahoista kisaillen. 1700-luvulle tultaessa Englanti ja Ranska kisailivat täyttä päätä Kanadan eri osien hallinnasta. Tapahtumat Euroopassa 1713 (Utrechtin sopimus) pakottivat lopulta ranskalaiset hyväksymään brittien valtaukset ja luovuttamaan Nova Scotian Englannille (Cape Bretonin saarta lukuun ottamatta). Rauhaa kesti aina vuoteen 1754, jolloin erimielisyydet purkautuivat taas, verisimpinä kuin koskaan. Tästä vuoteen 1763 asti kestäneestä sodasta on jäänyt lukuisia muistomerkkejä, erityisesti Quebecin kaupunkiin jossa koettiin kyseisen sodan kovimmat kahakat. Lopulta Pariisin sopimus (1763) pakotti Ranskan luovuttamaan silloinen Kanadan Englannille.
Näennäistä rauhaa kesti aina vuoteen 1867, jolloin Amerikan vahvistuminen ja heti perään Alaskan osto Venäjältä herättivät Kanadan tilkkutäkkimäisen repalekolonian perustamaan yhtenäisen valtion 1. heinäkuuta (nykyisin Kanadan itsenäisyyspäivä), alunperin Kanadan Dominion nimellä. Asteittain Dominio laajeni (tottakai potkien alkuperäiskansoja pois tieltä) ja tultaessa 1900-luvulle maa oli jo sangen teollistunut ja nopeasti kehittyvä länsimaa. Kanadan itsenäisyysajatukset nousivat pintaan Ensimmäisen Maailmansodan aikana, koska Britannian osana maa joutui lähettämään poikiaan sotaan Eurooppaan. Kanadan itsenäisyys saatiin kahdessa vaiheessa, ensin 1931 ja myöhemmin 1982, jolloin Kanadasta tuli virallisesti perustuslaillinen monarkia joka on todellisuudessa demokratia, mutta vannoo Kuningatar Elisabeth II:n nimeen.
Entäs se vastakkainasettelu? Aina 1700-luvulta lähtien on ranskalaisia sorrettu ja esim. ranskankielisiä kouluja ajettu alas. Painostus ei ole samalla tasolla kuin juutalaisvainoissa, mutta tarpeeksi saamaan monet ranskalaiset isänmaallistelemaan. Quebecin provinssin tapaus on loistava esimerkki:
Quebecin provinssi keräsi jo 1700-luvulla ranskalaisia toimiessaan eräänlaisena kultturellisena linnoituksena Anglofoneja vastaan ja 1960-luvulle tultaessa Quebecin separatistiliikkeestä oli tullut jo käsite. Samaan aikaan perustettiin myös Parti Quebecois-puolue, joka oli vallalla aina 2000-luvun alkuun, jolloin sen korvasi Bloc Quebecois. Puolueen vallan aikana yritettiin moneen otteeseen itsenäistää provinssia ja saada se virallisesti omaksi valtiokseen, muiden ranskalaistamistoimenpiteiden ohella. Tämä itsenäistämisprosessia on puskettu läpi monta kertaa viime vuosikymmenien aikana, mutta se on kaatunut joka kerta useista eri syistä. Myös Anglojen ja Frankkojen välinen yhteiselo provinssin sisällä on fluktuoinut sopusuhtaisesta sietämättömään. Asiaa ei ole myöskään auttanut FLQ; Quebecin vapautusrintama, joka oli (ja yrittäkää olla nauramatta) ranskalainen terroristijärjestö, joka halusi vapauttaa Quebecin provinssin Kanadasta. Tämän lyhytikäisen järjestön toiminta ohi surullisen hulvaton esimerkki siitä mitä seuraa, kun terroristiseparatisteilla on aatetta, mutta ei taitoa toimia. Googlettakaa Front de Liberation du Quebec. Välistä aika hauskaa tragikomediaa. Nykyään Quebecin itsenäisyyden tiellä on yksi iso este; este jonka jokainen provinssin asukas tietää: halua on itsenäistyä, mutta Quebec ei ole taloudellisesti tarpeeksi vahva olemaan oma valtionsa. Mutta yrittämistä se ei ole estänyt, eikä tule lähitulevaisuudessakaan estämään.
Historian huomioon ottaen ei ole ollenkaan outoa, että kanadanranskalaisilla on jotain hampaankolossa englantilaisia kohtaan. Kanadan perustajakansan kieltä puhutaan vain yhdessä provinssissa (Quebec) ja vaikka esim. New Brunswick on ainoa virallisesti sekä englannin- ja ranskankielinen provinssi, ei täällä kuule yhtään ranskaa. Paikallisille ranskan kielen opiskeluun suhtautumista voi verrata pakkoruotsin asemaan Suomessa.
Monikulttuurisuudestaan ja liberaalisuudestaan ylpeällä Kanadalla on siis osittain maton alle lakaistu ongelma suhtautumisessaan ranskalaisiinsa. Allekirjoittanut on sen sijaan tavannut täällä niin koppavia sammakoita ja maailman ystävällisimpiä quebecilaisia, jälkimäisiä enemmissä määrin. Lisäksi olen kuullut useita tarinoita siitä, miten töykeitä quebecilaiset ovat - jopa Euroopan ranskalaisia kohtaan ja toisaalta todistanut, kun kyseiset tarinat on teilattu itse quebecilaisten suusta. Ja onpahan pari hyvää paikallista ystävääni sammakoita ja mitä mahtavimpia ihmisiä.
Yleistyksiä on siis turha tehdä. Tosiasia kuitenkin on, että Quebecin pikkukaupungeista ja isojen sitien ulkolaidoilta löytyy vain ranskaa puhuvia ihmisiä, jotka ovat hyvin ylpeitä äidinkielestään. Ranskalaiset kohteliaisuudet on siis hyvä osata. Ja ihmisiä hekin ovat: hymyllä, ystävällisyydellä ja yrittämisellä pääsee jo pitkälle.
Allons-y! Itse otin jo tammikuussa projektiksi Kanadassa ollessani opetella hieman ranskaa. Kielen opettelu avaa aina ovia ja ihmisiä, Ja on tästä hyötyä kotonakin: osaanpahan seuraavalla ranskalaisen mestarin, Pascalin aikodoleirillä sanoa itse jehulle muutakin kuin että Crème Bonjour.
Salut!
Le Tapsa du Laakkonen
PS. Jos tuo “sammakko”-termi on outo, niin kyseessä on yleinen nimitys quebecilaisille. Nimitykseen on olemassa monia syitä, mutta kysykää minulta sitä suosikkiselitystä. J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti