BBBTO 2/2

Toronto. Kanadan sykkivä keskus. Matka Toronton öisen keskustan halki bussiasemalta hostellille oli painavasta rinkasta huolimatta aika kyykyttävä kokemus, yhtälailla kuin saapuminen bussilla itse Cityyn sen öisen pilvenpiirtäjähohteen kilpaillessa Manhattanin saaren kanssa. Hostellissa minua odottikin yllätys: marssiessani sisään ovesta huikkasi respan työntekijä: ”sieltähän se Tapio tuleekin”. Oliko minua odotettu? Selvisi kuitenkin, että respan kankku oli opiskellut Helsingin kokkikoulu Perhossa muutaman vuoden ja osasi puhua himan sumea. Samaan hengenvetoon paikalle suhahti hostellin bilevastaava Rebecca, joka oli aiiivan ihqun tohkeissaan suomalaisvieraasta: hänen äitinsä kun oli suomalainen. Rebecca puolestaan osasi vain yhden sanan suomea: Suomikiitoos.

Torontossa riittäisi minkä tahansa muunkin mijoonasitin tavoin nähtävää vaikka vuodeksi, mutta kyllä muutamassa päivässä kerkesi jo nähdä ja kokea kaikkea unohtumatonta. Yksi Cowabunga-kokemus oli Hockey Hall of Fame, jossa suosittelen käymään, vaikka et itse kiekkoa seuraisikaan. Paikalla voi kokeilla maalin laukomista, torjuntaa, selostusta tai otattaa kuvansa itse Stanley Cupin vieressä. Olin hyvin ilahtunut huomatessani, kuinka kovalle tasolle Suomi oli rankattu kansainvälisessä hokissa: tunsin aitoa ylpeyttä maani puolesta tuijottaessani Vellu Ketolan kuvaa yhdessä vitriinissä.

Paitaan tarttui kaupungista hieno läjä kokemuksia, mutta mieleenpainuvin keissi lienee Toronton Osuuspankki. Hostellin respa vuosi sijainnin minulle ja koska minulla itselläni on kirjat kyseisessä pankissa niin ajattelin poiketa. Puolipyllyinen idea muuttuikin hienoksi juttutuokioksi, jossa kului pari kuppia Juhla Mokkaa, pullaa, hauskoja yhteensattumia ja loppujen lopuksi reissun persoonallisin matkamuisto.

Seuraavana oli vuorossa vierailu suomalaisessa vanhainkodissa kotvan päässä Osuuspankista. Käskivät toivottaa terveiset kaikille kuopiolaisille, eli siis terveiset sinne Kuopioon täältä Toronton Suomi-kodin aulasta! Mukaan tarttui myös puljun nimellä varustettu vyölaukku. Matkalla takaisin keskustaan aika kuitenkin pysähtyi: aloin äkisti ynnäämään olemustani: valkoinen paita, palaneet kasvot, turvonnut muoto ja nyt vielä Suomi-vyölaukku, jonka päälle maha oikeaoppisesti laskostui. Olinko muuttumassa suomalaisturistiksi?! Samalla myös kelasin, mitä aikaisempi heräteostokseni merkitsi: minulla oli nyt siis suomalaisen vanhainkodin fanitavaraa. Tunnelma oli pelottavan kafkamainen ja kun viereisen talon parvekkeelta alkoi soida Duran Duran, olin seota. Orastavaan psykoosiin oli vain yksi lääke: läheisen virolaisen leipomon tuottama aito suomalainen ruisleipä, rusinapulla ja jälkiruoaksi aski salmiakkia.

Toivuttuani hämärän rajamailta olikin jo sitten vuorossa viimeinen ilta Torontossa, joka kului hyvän livejazzin merkeissä. Seuraava aamu siivitti minut taas Kanadan Greyhoundiin ja kohti Ottawaa.

Ottawa. Our Nations Capital on suhteellisen hiljainen ja maalaisempi kuin viiden tunnin ajomatkan päässä kuhiseva Toronto. Majoituin vanhassa vankilassa joka oli muutettu sittemmin hostelliksi. Suhteellisen kuumottava mesta. Mainittakoon, että samaisessa rakennuksessa oli aikanaan suoritettu Kanadan viimeinen julkinen hirtto ja että samainen hirttolava oli vielä tallella. Majoitussellien raskaita alkuperäisovia ei saanut auki yhdellä kädellä ja osa hostellia oli säilytetty alkuperäisessä muodossaan; karuna vankilana. Jaoin sellini Adebisin ja Chillingerin kanssa sen yhden yön, minkä Ottawassa viivyin.

Lonely Planet mainitsee hienosti Ottawan kohdalla: not much to see here. Paikalliset vahvistivat väittämän. Historia myös muistaa, että kun kuningatar Victoria aikoinaan päätti Capital cityn sijainnin keskelle silloista korpea, pois kaikesta sivistyksestä, olivat monet vitsailleet, että pääkaupunkia katsomaan tulevat vierailijat eksyvät matkalla metsään. Yleisölle suositellaan nähtävyyksinä mm. Parliament Hillia, mikä oli minusta kyllä verrattain hieno arkkitehtorinen kokonaisuus. Toinen, ja todellakin sikahieno mesta oli Sivilisaatiomuseo. Museo oli muokattu osaltaan kuin teemapuistoksi, joka oli rakennettu eri Kanadan aikakausien mukaan alkaen aina Newfoundlandin viikingeistä ja edeten 1800-luvun Quebecin kautta aina viime vuosikymmenille. Taidokkaat lavasteet heräsivät eloon, kun museon oman teatterin näyttelijät esittivät sen aikaisia kansalaisia puikkelehtien siellä sun täällä vuosisadan mukainen vaatetus päällään, askareitaan hääräillen. Lisäksi museossa oli jo aiemmin mainitsemani tajunnanräjäyttävä alkuperäiskansanäyttely. Huh.

Muistatteko U2-bändin kappaleen ”Where the streets have no name”? No, nyt se paikka on löytynyt. Se on Ottawa, jossa kummastuksekseni jopa isoimmilla kaduilla vain joka toinen tai joka kolmas risteys oli varusteltu kadunnimikylteillä. Korttelivälit huomioon ottaen piti siis aina kävellä rasittavan pitkään saadakseen tietää missä oli. Muita kaupungin kummallisuuksia oli Ottawa-joki (aikaisemmin siis Kitchissippi), joka on rajajoki Ontarion ja Quebecin provinssin välillä. Kaupunki oli siis aseteltu kahden provinssin väliin. Kiinnostavaa oli, että kun joen ylitti Quebecin puolelle, niin englannin kieli loppui sitten kuin seinään. Täällä puhutaan Francois, mösjöö! Edes Sivilisaatiomuseossa, joka oli Quebecin puolella, oli vaikea alkuun saada palvelua englanniksi. Ottawa oli kuin lingvistinen Berliini 1960-luvulla. Ontarion puolella taas ei usein kuullut sanaakaan ranskaa. Kaupungissa on myös mystinen yökerho nimeltä Helsinki, jota en kuitenkaan tarkoista etsinnöistä huolimatta löytänyt.

Kauan en kerennyt Ottawassa homehtua, kun jo samana iltana lähti 15 tunnin bussimatka takaisin Freetuun. Kanada on iso maa. Bussissa minua ”viihdytti” Itäisen Kanadan kovin amisjengi, joiden tupakanpolttama röhönauru ja käsittämätön aksentti olivat kyllä omanlaisensa kokemus. Huh. Perillä kotipesässä oltiin sitten aamukymmeneltä. Repussa oli matkamuistoja, kamerassa kuvia ja päässä kaikenlaisia ihmisiä, joita olin tavannut. Näistä matkoista oppii ja kokee, ja se on hyvä se.

Out.

Uudelleenselostin vuoden 1994 MM kisojen kullan ratkaisunhetket, pikkusen eri mielialalla kuin englantilainen alkuperäisselostaja. Surkea äänenlaatu ja vielä surkeampi Mertaranta-wannabe, vaikka muistaakseni ei se Antero edes näitä kisoja selostanut.