Quebecois, not Canadian

Törmäsin viime matkallani Ottawan hostellissa yllättävään tilanteeseen: hengaillessani respassa iltamyöhällä tömähti paikalle hieman humalainen ranskankanadalainen, jolla oli huone samassa hostellissa. Hän alkoi selittää vahvalla ranskalaisaksentilla olevansa loukattu, koska hänen mukanaan olevaa ystävää oltiin kohdeltu kaltoin: muutamat heille tuntemattomat ranskankanadalaiset olivat kuulleet hänen ystävänsä puhuvan englantia ja huudelleet: Speak French, idiots! Ransku selvästi häpesi heimoveljiensä puolesta.

Toinen tapaus sattui kauenpana menneisyydessä, maaliskuun Montrealin reissun tiimoilta, jolloin olin kysellyt erään hostellin työntekijältä, että saako automme parkkeerata hostellin eteen ja saanut vastaukseksi vain tokaisun: French province. Olin ottanut kohtelusta silloin pientä pulttia, mutta nyt jälkiviisaasti ajatellen olisin kyllä voinut edes yrittää alkuun mokeltaa että Je non parle Francois, desole. Yrityksen puute sai minut ehkä näyttämään koppavalta jenkkituristilta. Tiedä häntä.

Matkani varrelle on sattunut myös monia muita vastaavia tapahtumia, jossa Kanadansisäinen vastakkainasettettelu on tullut pinnalle. Mistä sitten on kysymys?

Ratkaisua voidaan etsiä historiasta. Ennen eurooppalaisten tuloa Kanadaa asuttivat lukuisat alkuperäiskansat. Ensimmäisinä tänne saapuivat (mutta kohta taas lähtivät perustamatta pysyväisasutusta) viikingit NewFoundlandiin ja seuraavaksi englantilaiset John Cabotin johdolla turskaa hakemaan nykyisestä Nova Scotiasta, mutta vasta ranskalaiset suorittivat kunnolla uuden mantereen kolonisaation 1600-luvulla. Ranskalaiset myös perustivat Kanadan ensimmäisen suurkaupungin, Quebecin seilatessaan jokia pitkin sisämaahan kilpajuoksussa brittien kanssa, tällä kertaa majavannahoista kisaillen. 1700-luvulle tultaessa Englanti ja Ranska kisailivat täyttä päätä Kanadan eri osien hallinnasta. Tapahtumat Euroopassa 1713 (Utrechtin sopimus) pakottivat lopulta ranskalaiset hyväksymään brittien valtaukset ja luovuttamaan Nova Scotian Englannille (Cape Bretonin saarta lukuun ottamatta). Rauhaa kesti aina vuoteen 1754, jolloin erimielisyydet purkautuivat taas, verisimpinä kuin koskaan. Tästä vuoteen 1763 asti kestäneestä sodasta on jäänyt lukuisia muistomerkkejä, erityisesti Quebecin kaupunkiin jossa koettiin kyseisen sodan kovimmat kahakat. Lopulta Pariisin sopimus (1763) pakotti Ranskan luovuttamaan silloinen Kanadan Englannille.

Näennäistä rauhaa kesti aina vuoteen 1867, jolloin Amerikan vahvistuminen ja heti perään Alaskan osto Venäjältä herättivät Kanadan tilkkutäkkimäisen repalekolonian perustamaan yhtenäisen valtion 1. heinäkuuta (nykyisin Kanadan itsenäisyyspäivä), alunperin Kanadan Dominion nimellä. Asteittain Dominio laajeni (tottakai potkien alkuperäiskansoja pois tieltä) ja tultaessa 1900-luvulle maa oli jo sangen teollistunut ja nopeasti kehittyvä länsimaa. Kanadan itsenäisyysajatukset nousivat pintaan Ensimmäisen Maailmansodan aikana, koska Britannian osana maa joutui lähettämään poikiaan sotaan Eurooppaan. Kanadan itsenäisyys saatiin kahdessa vaiheessa, ensin 1931 ja myöhemmin 1982, jolloin Kanadasta tuli virallisesti perustuslaillinen monarkia joka on todellisuudessa demokratia, mutta vannoo Kuningatar Elisabeth II:n nimeen.

Entäs se vastakkainasettelu? Aina 1700-luvulta lähtien on ranskalaisia sorrettu ja esim. ranskankielisiä kouluja ajettu alas. Painostus ei ole samalla tasolla kuin juutalaisvainoissa, mutta tarpeeksi saamaan monet ranskalaiset isänmaallistelemaan. Quebecin provinssin tapaus on loistava esimerkki:

Quebecin provinssi keräsi jo 1700-luvulla ranskalaisia toimiessaan eräänlaisena kultturellisena linnoituksena Anglofoneja vastaan ja 1960-luvulle tultaessa Quebecin separatistiliikkeestä oli tullut jo käsite. Samaan aikaan perustettiin myös Parti Quebecois-puolue, joka oli vallalla aina 2000-luvun alkuun, jolloin sen korvasi Bloc Quebecois. Puolueen vallan aikana yritettiin moneen otteeseen itsenäistää provinssia ja saada se virallisesti omaksi valtiokseen, muiden ranskalaistamistoimenpiteiden ohella. Tämä itsenäistämisprosessia on puskettu läpi monta kertaa viime vuosikymmenien aikana, mutta se on kaatunut joka kerta useista eri syistä. Myös Anglojen ja Frankkojen välinen yhteiselo provinssin sisällä on fluktuoinut sopusuhtaisesta sietämättömään. Asiaa ei ole myöskään auttanut FLQ; Quebecin vapautusrintama, joka oli (ja yrittäkää olla nauramatta) ranskalainen terroristijärjestö, joka halusi vapauttaa Quebecin provinssin Kanadasta. Tämän lyhytikäisen järjestön toiminta ohi surullisen hulvaton esimerkki siitä mitä seuraa, kun terroristiseparatisteilla on aatetta, mutta ei taitoa toimia. Googlettakaa Front de Liberation du Quebec. Välistä aika hauskaa tragikomediaa. Nykyään Quebecin itsenäisyyden tiellä on yksi iso este; este jonka jokainen provinssin asukas tietää: halua on itsenäistyä, mutta Quebec ei ole taloudellisesti tarpeeksi vahva olemaan oma valtionsa. Mutta yrittämistä se ei ole estänyt, eikä tule lähitulevaisuudessakaan estämään.

Historian huomioon ottaen ei ole ollenkaan outoa, että kanadanranskalaisilla on jotain hampaankolossa englantilaisia kohtaan. Kanadan perustajakansan kieltä puhutaan vain yhdessä provinssissa (Quebec) ja vaikka esim. New Brunswick on ainoa virallisesti sekä englannin- ja ranskankielinen provinssi, ei täällä kuule yhtään ranskaa. Paikallisille ranskan kielen opiskeluun suhtautumista voi verrata pakkoruotsin asemaan Suomessa.

Monikulttuurisuudestaan ja liberaalisuudestaan ylpeällä Kanadalla on siis osittain maton alle lakaistu ongelma suhtautumisessaan ranskalaisiinsa. Allekirjoittanut on sen sijaan tavannut täällä niin koppavia sammakoita ja maailman ystävällisimpiä quebecilaisia, jälkimäisiä enemmissä määrin. Lisäksi olen kuullut useita tarinoita siitä, miten töykeitä quebecilaiset ovat - jopa Euroopan ranskalaisia kohtaan ja toisaalta todistanut, kun kyseiset tarinat on teilattu itse quebecilaisten suusta. Ja onpahan pari hyvää paikallista ystävääni sammakoita ja mitä mahtavimpia ihmisiä.

Yleistyksiä on siis turha tehdä. Tosiasia kuitenkin on, että Quebecin pikkukaupungeista ja isojen sitien ulkolaidoilta löytyy vain ranskaa puhuvia ihmisiä, jotka ovat hyvin ylpeitä äidinkielestään. Ranskalaiset kohteliaisuudet on siis hyvä osata. Ja ihmisiä hekin ovat: hymyllä, ystävällisyydellä ja yrittämisellä pääsee jo pitkälle.

Allons-y! Itse otin jo tammikuussa projektiksi Kanadassa ollessani opetella hieman ranskaa. Kielen opettelu avaa aina ovia ja ihmisiä, Ja on tästä hyötyä kotonakin: osaanpahan seuraavalla ranskalaisen mestarin, Pascalin aikodoleirillä sanoa itse jehulle muutakin kuin että Crème Bonjour.

Salut!

Le Tapsa du Laakkonen

PS. Jos tuo “sammakko”-termi on outo, niin kyseessä on yleinen nimitys quebecilaisille. Nimitykseen on olemassa monia syitä, mutta kysykää minulta sitä suosikkiselitystä. J

Kanadan luonto

Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen Kanadan luonnosta? Mieti hetki.

Varmaankin listalla oli mm. hirvi, majava, havumetsä, majavanpadot ja ehkäpä miekkavalaat. Mutta mitä Kanadasta sitten löytyykään näinen lisäksi?

Kanadalla on maailman valtioista toiseksi suurin pinta-ala. Luonnollisesti maahan mahtuu monia eri biotooppeja ja vastaavasti maisemia. Lännessä vallitsee Brittikolumbian ja Idässä taas Atlantin Kanadan valloittama merellisen lauhkea maisema laaajoine viljelypeltoineen, jylhine rannikoineen ja lehtevine metsineen täynnä eteläisiä lajeja. Keskikanada on taas paljolti Suomen havumetsää muistuttavaa vildernessiä (käännöscuccanen), jossa hirvet, mustakarhut ja piikkisiat myllertävät pitkin laajoja kesyttämättömiä erämaita. Kanadan takapiha on kuitenkin sen laaja ja harvaanasuttu pohjoinen, johon kuuluvat Nunavuti, Yukon, Luoteisterritoriot ja Newfoundland. Tämä alue vastaa paljon Suomen takapajuisinta Lappia: ainoa järkevä tapa kulkea on ilmateitse koska teitä ei vain ole, asutus on tiheydeltään Jupiterin kanssa samalla tasalla ja maasto puutonta tundra ja silmänkantamattomiin vetisiä ikiroutaisia soita ja karuja rannikkosaaria, joilla temmeltävät jääkarhut, naalit ja karibulaumat.

Kanada on laaja maa ja sen kattava läpikäyminen olisi ollut nästa mahdoton mission: pelkästään matka junalla kanadan päästä päähän kestää 3 päivää. Itse olisin halunnut kovasti käydä katsomassa jääkarhuja Nunavutin territorion pääkaupungin, Iqaluitin ympärillä jossa tunnelma on niin aito, että kaupungissa on yöllä ulkonaliikkumiskielto kadulla kuleksivien villien jääkarhujen takia. Reissu kaatui logistiikkaan: paikan päälle pääsee VAIN lentämällä ja menopaluu maksaa asialliset 1500 e. Tulisi nalleille hintaa. Kysymys kuuluukin, että mittn paikalliset käyvät muualla Kanadassa. Eivät he käy, ja koska kuljetus on niin kallista on kaikki näissä pohjoisen kaupungeissa luonnollisesti aika hintavaa.

TransCanada Tyynenmeren jylhine vuonoineen ja villine mursuyhdyskuntineen jää siis seuraavaan reisuun, jos siihenkään. Mutta Atlantin Kanadassa kun kerran majaa pidän niin siitä voin kertoa. Aloitetaan.

New Brunswick on huomattavasti Suomea etelämpänä ja kun mukaan lisätään merellinen vaikutus, saadaan aikaan lauhkean eteläinen rannikkoprovinssi, joka lepää mukavasti Kanadan kilven reunalla ja jota reunustaa St. Lawrensen ja Fundyn lahti, joista jälkimmäinen omaa maailman korkeimmat vuorovedet. Lahdet houkuttelevat syksyllä paljon valaita ja perusvalasristeilyllä saa usein nähdä ainakin lahti-, silli- ja ryhävalaita sekä pyöriäisiä ja hylkeitä. Rannikko houkuttelee myös valkopäämerikotkia, lunneja, ruokkeja, merimetsoja sekä muita merellisiä lajeja. Provinssin lehtipainotteiset metsät koostuvat paljolti koivuista, poppeleista, vaahteroista ja lepistä ja tammesta, mutta väliin mahtuu aina muutama kuusi ja mänty. Kanadan metsille ominainen puu on mös mahtava seetri, joka luo kierteisine runkoineen, lehtevine neulasoksineen ja runsaine naavoineen, luppoineen ja sammalineen esihistoriallisen tunnelman. Aluskasvillisuutta vallitsevat laajalti saniaiset ja lehtipuiden taimet, pohjakerrosta taas seinäsammalet ja osittain jäkälät siellä, missä puista pudonneidet lukuisten lehtien matto ei peitä maata. Metsät ovat suhteellisen avoimia. Majavanpadot kuuluvat myös maisemaan, tottakai.

Catamaran Brookin kenttäaseman faunan voi summata seuraavasti: konnat, käärmeet, oravat ja hiiret. Edellämainittuja näkyy melkein koko ajan. Seudulla asuu myös liki tuhat mustakarhua ja kakkaa ja jalanjälkiä löytyy leirin ympäristä usein.

Lintuharrastajille sanottakoon, että Elis, jes! – näin Ristoa lainatakseni. Olen yrittänyt amatöörimäisesti tunnistaa paikallisia tirppoja lähinnä äänen perusteella. Kanadassa on kerttusia ja sirittäjiä aivan pöpönä ja ne ovat monet toistensa näköisiä, joten turhautuminen on ollut ajottain lähellä. Kattava lista on vielä tekeillä, mutta alla muutama canadalainen lintu, mitä on bongattu:

Common Cracle (Quiscalus quiscula)

Rose-Breasted Grossbeak (Pheucticus ludovicianus)

Ruffed Grouse (Bonasa umbellus)

Parula Warbler (Parula americana)

Myrtle Warbler (Dendroica coronata)

Broad-winged Hawk (Butes platypterus)

Turkey Vulture (Cathartes aura)

Double-Crested Cormorant (Phalacrocorax auritus)

Tricolored blackbird (Agelaius tricolor)

Yellow Bellied Sapsucker (Sphyrapicus varius)

Ruby-Throated Hummingbird (Archilochus colubris)

Black-and-White Warbler (Mniotilta varia)

House Wren (Troglodytes aedon)

Golden Crown Kinglet (Regulus satrapa)

Bald Eagle (Haliaeetus leucocephalus)

Common Crow (Corvus brachyrhychos)

Belted Kingfisher (Megaceryle alcyon)

Blue Jay (Cyanocitta cristata)

Barred owl (Strix varia)

Common Nighthawk (Chordeiles minor)

Black-Capped Chicadee (Poecile atricapillus)

Ja muutama kotoinen laji, mitä löytyy täältäkin

Canadian Goose – kanadanhanhi

House sparrow - varpunen

Mute Swan - kyhmyjoutsen

Robin - kulorastas

Red-Breasted Merganser - tukkakoskelo

Common Loon – amerikanjääkuikka

Osprey – kalasääski elikkäs Sääksi

Mallard – sinisorsa

Cedar waxwing – tilhi

Starling - kottarainen

Brown Creeper – puukiipijä

Common Raven - korppi

Black-Billed Magpie - harakka

Lintujen lisäksi mukaan on tarttunut jo punakettu, Toronton mustat oravat, haisunäätä, metsämurmeli, valkohäntäpeura, minkki, majavat, maaoravat, moniamonia kasveja ja hyönteisiä sekä jopa muutama virran mukana kulkeutunut metakonglomeraatti.

Ai niin ja tottakai elämäni eka mustakarhu jonka bongasin kun harppailin asioikseni leirin lähellä olevalle metsäaukiolle ja istuin kannon päällä tunnin, kunnes umpeenkasvaneesta sukkessiovaiheen pusikosta alkoi kuulua isojen oksien rasahtelua ja kookkaat pajut alkoivat heilua kun jokin kettua isompi otus käyski mennessään. Pikainen elämöinti ja johan se nalle nousi noin sadan metrin päässä puuhun ja minut nähtyään tuli alas kuin palomies ja rynnisti takaisin metsään. Urpo.

Kanadalaiset viinat ja viinit

Koskapa näiden kuukausien aikana on tullut jossain välissä haksahdettua piipahtamaan paikallisessa Alkossa ja mukaan on tarttunut milloin pullo viiniä, milloin viskiä ajattelin hyvän tavan mukaan jakaa kokemukseni ja suositteluni kanssanne. Ihan harrastusmielessä.

Iceberg Vodka

Kossuirvistys on monelle suomalaiselle tuttu. On olemassa pääosin kahdenlaista vodkaa: pahaa ja hyvää. Paha vodka aiheuttaa kossuirvistyksen. Hyvä Vodka on kevyttä ja karvas, korventava maku on tiessään. Iceberg Vodka on hyvää vodkaa. Aidosti kanadalainen vodka, joka etikettinsä mukaan on tehty sulatettujen jäävuorien veteen (justiinsa). Mieto koostumus kätkee salakavalasti 40 % potkun; seikka jonka moni vaihtari joutui omakohtaisesti toteamaan viime kevään aikana. Iceberg on myös halvimmasta päästä, vain 10 euroa 0,75 l pullosta. Kanadasta kuoriutui yllättävästi aika kova votkamaa niin kulutuksen, tuotannon kuin valikoimankin suhteen. Moni paikallinen naureskelee tälle vodkalle juuri sen hinnan takia: halpahan ei ole koskaan hyvää. Itse kuitenkin pidin.

Forty Creek: Premium Barrel Select

Minulle suositeltiin tätä viskiä ja koska huomasin kyseisen tuotteen olevan haitarin halvemmasta päästä niin ostin sitten koko pullon. Kyseinen viski on Jamesonimaisen karhea ilman heti esiintulevaa jälkimakua. Viskissä on lopulta havaittavissa makea, hieman hunajainen ja hedelmäinen jälkivivahde joka yhdistyy suht havaittavaan hiiltyneen tammitynnyrin makuun (luettu pullon takaa). Kyseessä olevan tislaamon omistaja on ensimmäistä sukupolvea viskin alalla ja yhdistää perinteikkäitä metodeja uusiin innovatiivisiin makuihin. Kyseinen tislaamo toivottaa myös kaikki vieraat tervetulleiksi kierrokselle. Alkoholia 40 %.

No. 99 Unoaked Chardonnay

Wayne Gretzky on kunnostautunut hokin ohella myös alkoholin saralla vanhoilla päivillään, niin kuin huippu-urheilijoiden kuuluukin. Waynen nimellä varustettua viintä tuotetaan Niagaran niemen kuuluisilla viinitarhoilla ja valikoimaa on aina 13-55 dollarin välillä per pullo. Itse valitsin, tuota, halvimman. Kyseinen viini oli kuiva ja sangen hedelmäinen; ei paha. Alkoholia 12,7 %. Sanottakoon myös, että mm. Dan Ackroydilla on täällä oma viini- ja vodkamerkkinsä: siinä on meillä kunnon juoppo!

Hermit

Joka maalla on oma ammattilaisten sillanalusjuomansa. Suomessa kovin tenukeppien suosikki on nykyään Gambina. No, Kanadan Gambina on Hermit: yltiömakea ja samalla katkeromaisen nenäänyrpistävä maku on ikävän tuttu. Voltteja tässä törpöttelyjuomassa on 20% ja pullokokoja aina 3dl ja 2 l välillä. Hermit on etenkin vanhemman väestön keskuudessa tunnettu pulsulitku ja monen syrjäkylän Alkossa myös kaupan myydyin juoma. Nuorempi väestö ei kuitenkaan täällä tiedosta Hermitin legendaarista asemaa. Mainittakoon vielä myös, että juomasta on olemassa kaksi variaatiota: Canadian Port ja makeampi Canadian Cherry.

Fat Bastard

Ei järjin kanadalainen juoma, vaan kyseessä on itse asiassa ranskalainen viinimerkki jota on saatavana niin valkoisena kuin punaisena. Lajikkeitakin on monia Merlotista Pinot Noiriin. Itse maistelin Chirazia. Läskin Paskiaisen tunnelma oli marjainen ja keskitäyteläinen. Alkoholia tässä fetthaltiga skithögissä on 13 % ja kyllä, tämän viinin valitsin ihan nimen perusteella.

Avot. Kanadan viinakaupoissa riittäisi kahlattavaa moneksi vuodeksi. Työnsarkaa olisi mm. jääviinissä, vaahteraviinissä, kristallikallon vodkassa, lukuisissa ruisviskeissä, vielä lukuisimmissa viineissä ja vaikkapa Captain Morganin kymmenessä eri variaatiossa. Aika ja maksa ovat kuitenkin uusiutumattomia luonnonvaroja ja pitäähän sitä jättää jotain toisellekin reissulle. Kippis ja Jug!

Hullukokki 3

Vaahterasiirappi

Kysyttyäni eräältä kanadalaiselta kokilta, onko olemassa paljonkin exclusively kanadalaisia ruokalajeja niin vastaus oli kieltävä. Ruoka täällä on suhteellisen amerikkalaista ja kovasti mainostettu Kanadan erilaisuus ei näy merkittävästi ainakaan ruuan puolella. Toisaalta taas kanadalaisia reseptejä on ihan pilvin pimein, etenkin provinssi- ja piirikuntakeittokirjoja kuhisee kirjakauppojen hyllyillä. Mutta tilanne on sama kaikkialla: jenkkilän jokainen osavaltio pullistelee omilla erikoisruuillaan, jotka ovat loppujen lopuksi vain eri variaatioita munuaispiiraista, papupadoista ja juustokakuista. Ja onhan esim. Joensuullakin oma kuntaruokansa: karjalainen noutopöytä.

Matkani kanadalaisen keittiön saloihin vaatii siis kulinaristisen herttaässän iskemistä pöytään: jos kerran tämä maa ei tarjoa enempää kansallisia erikoisuuksia, pitää mennä yleisemmälle tasolle. Ruotsilla on hapansilakka, Venäjällä borssikeitto, Etelä-Afrikalla biltong. Mikä siis on Kanadan vastine? Vaahterasiirappi.

Aloitetaan.

Vaahterasiirappi eli maple syrup eli sirop de'rable on kanadan ikoni. Itse kanadan sisällä suurin tuottaja on Quebecin provinssi, joka tuottaa noin 90 % koko Kanadan vaahterasiirapista. Täältä saa sekä ehtaa 100% vaahterasiirappia että eriasteisia ruskeasiirappisekoituksia joihin on lisätty tilkka ehtaa tavaraa tai joskus vain esanssia. Hinnasta huomaa puhtauden: parin desilitran aidosta vaahterasiirappipullosta joutuu pulittamaan noin 10 dollaria. Saatavana on myös vaahterasiirappia eri tummuusasteilla: mitä tummempi väri, sitä voimakkaampi maku. Vaahterasiirappikausi alkaa kevään lopulla, jolloin kauppoihin ilmestyy yhtäkkiä kaikenlaisia vaahterasiirappituotteita.

Vaahterasiirappi valmistetaan ensin valuttamalla mahlaa sokerivaahteroista jota sitten keitetään lisäten samalla sokeria kunnes tuloksena on siirappimainen koostumus. Valmistukseen käytetään pääosin sokerivaahteran (Acer saccharum) mahlaa, joten kotimaista vaahteraa on luullakseni turha heruttaa, Voihan tuota kokeilla, mutta siinä voi käydä kuin Suomelle Euroviisuissa.

Vaahterasiirappi sopii makeuttajaksi lukemattoman moneen ruokaan.Sitä voi käyttää taikinoissa, leivonnaisissa, letuissa, kastikkeissa, grillauksessa, puuroissa, juomissa, pataruoissa tai vaikkapa kuorrutuksessa. Oikea määrä on tärkeä aineen makeuden takia. Sekaan voi lisätä vaikkapa inkivääriä, neilikkaa tai currya makua antamaan.

Lista on pitkä, mutta minkä reseptin arvon tähän blogiin? Konsultoituani luovia henkiä ja vasemman jalan ukkovarvasta päädyin lopulta antamaan kaikille Teille kalamiehille ja kalan ystäville oivan vaahterasiirappikuorrutuksen reseptin lohelle.

Maple Glazed Salmon

Raaka-aineet:

500 g lohta

1 dl vaahterasiirappia

1 tl pilkottua, tuoretta inkivääriä

1 tl currya

hyppysellinen merisuolaa

Lämmitä grilli keskikuumaksi. Sekoita kuorrutuksen ainekset keskenään. Aseta lohipala folioon ja voitele kalapuoli kourrutuksella. Sulje paketti ja laita grilliin. Kun kypsää (eli kun kalan liha irtoaa hiutaleina haarukalla kokeillessa), avaa folio ja nauti. Vaahterasiirapin pitäisi olla karamelisoitunut lohen pintaan ja mausteiden makujen sekoittunut. Kylkeen vaikkapa grilliperunat foliossa ja valkosipuli/yrttipaprikat suoraan grillistä tai pannulta ja lisänä raikas salaatti omalla omenaviinietikka/oliiviöljykastikkeella. Bonapeti!

KANADAN BUSSIT ja muita vitsejä

Toinen kulttuurishokki: Kanadan bussiyhteydet.

Soitin muutama päivä sitten provinssin suurimman kansallispuiston, Fundy National Parkin turisti-infoon ja kysyin, että kulkeeko sinne miten usein busseja. Ei kuulemma kulje? Mitä? Eikö yhtään? Edes turistibusseja? Ei. Tunnelma oli absurdi. Sanotteko että PROVINSSIN SUOSITUIMPAAN KANSALLISPUISTOON EI MENE YHTääN BUSSIA!? Paikassa on vuosittain 300 000 vierailijaa ja ainoa tapa päästä sinne on yksityisautoilu? Ajatus on sama, kuin että Kolin kansallispuistoon ei pääsisi bussilla, mistään päin Suomea. Ei edes matkailuyritysbusseilla.

No, onneksi sentään 20 minuutin päässä Fredictonista sijaitsevaan historialliseen Kings Landingiin pääsee bussilla. Ai ei vai? Yhteen provinssin suurimmista nähtävyyksistä. 1800-luvun uudisraivaajahenkeen rakennettuun kulissikylään, jossa aikansa mukaan pukeutuneet näyttelijät herättävät Atlantin Kanadan varhaisen historian henkiin. 20 minuuttia. 10 kilometriä keskustasta. Siis provinssin pääkaupungista. Sinne ei mene paikallisbussit eikä turistibussit.

Shanti, poikaseni. Ehkä et halunnutkaan päästä näkemään maailman korkeimpia vuorovesiä Fundyn lahden kallioille ja kävelemään merenpohjalla, valassafareista puhumattakaan. Onhan meillä silti vielä Nova Scotian suurin ja samalla koko Atlantin Kanadan kuuluisin Kansallispuisto, Cape Breton Highlands National Park. Matkaa Frederictonista 10 tuntia.

Jaa että sinnekään ei kulje busseja? Miltähän tuntuisi kuristaa ihminen ja voiko sen tehdä puhelinlankoja pitkin?

South Parkissa oli taannoin Kanada-jakso, jossa Kyle, Stan, Eric ja Kenny huomasivat, että Kanadassa on vain yksi tie. Välillä kyllä tuntuu siltä. Istuttuani pitkän tovin hiljaa huoneessani ja tajuttuani, että pyhiinvaellukseni Kanadan luontoon kuihtui juuri opin samalla arvostamaan Suomen liikenneverkostoa. Miten hieno systeemi sinne onkaan rakennettu! Samalla kuitenkin osa minusta kuoli kun havaitsin, että bussien varaan rakentamani suunnitelma tyhjeni kuin suoli Intiassa. Auton vuokraus tälle puolentoista viikon matkalle olisi poissa kysymyksistä. Onkohan nyt oikea aika rukoilla?

Toinen vitsi on Kanadan postilaitos. Ennen sanoin sen olevan uskomattoman hidas. Nyt se on myös ihan suoraan PERSEESTä. Tämä postilaitoksen irvikuva on jo tähän mennessä palauttanut kaksi pakettia, repinyt yhden paketin auki ja hukannut yhden ebaysta tilaamani tavaran. Suomeen tavaroiden tulo onnistuu vaihtelevalla ajalla mutta tänne tulosta ei voi koskaan olla varma. Mutta nyt. NYT sain TAAS takaisin Ristolle lähettämäni kirjeen, jonka olin alunperin lähettänyt postitoimiston kautta koska en ollut itse varma oliko kyseessä paksu kirje vai pieni paketti. Postitoimiston täti vakuutti sen olevan vielä helposti kirje ja lähetti sen eteenpäin. Työkaverini toi saman kirjeen minulle kentälle takaisin parin viikon päästä. Syy: ei ole kirje vaan pieni paketti. Mutku, mutku… Menin heti Freetuun päästyäni postiin ja lähetin kirjeen uudestaan. Nyt se tuli taas takaisin. Syy? Postivirkailija oli laittanut väärän postimerkin. Ammataito ei ole välttämätöntä.

Mitä täällä tapahtuu? Tämä ei ole Papua vaan länsimainen Kanada; ja silti kirjeen matka jopa saman kaupungin sisällä voi kestää jopa kaksi kuukautta.

Tunnelmissa;

-Iipu.

Kanadalaiset oluet 2

Hoi te siellä!

Kanadan kaljanossööri palaa taas kulmille toisella satsilla paikallisia erikoisuuksia. Aletaanpa maistella.

Ice Beer

Ice beer on peräisin Kanadasta, vaikka se perustuukin Saksan Eisbock-tyylin olueen. Ensimmäinen Pohjois-Amerikassa myyty jääolut oli Molson Ice huhtikuussa 1993, mutta valmistusprosessin oli patentoitu aiemmin Labatt.
Jääoluen valmistus tapahtuu laskemalla oluen lämpötilaa hieman alle jäätymispisteen tai sen lähelle. Koska vesi jäätyy korkeammassa lämpötilassa kuin alkoholi, alkoholi pysyy nesteenä. Tämän vuoksi kerros jäätä voidaan kuoria oluen pinnasta. Tällä keitoksella on suurempi suhde alkoholin ja veden välillä ja siten suurempi alkoholipitoisuus.
Jos totta puhutaan, niin jääolut-ilmiö oli kovaa kamaa jokunen vuosi sitten, mutta nyttemmin jengi ei enää villiinny ajatuksesta. Monet ovat itseni tapaan huomanneet, että itse kuuluisa prosessi tekee oluesta vain kylmää, muttei vaikuta makuun paljoakaan. Kyseessä on siis vain siisti kikka saada kylmää olutta, joka ei loppujen lopuksi ole jäädyttämättömiä seuralaisiaan paljoa vahvempaa. Maku maltainen ja kylmä. Alkoholiprosenttia ei hokannut kysyä. Kerrankin kun sillä olisi ollu väliä.

Blueberry Ale

Pumphouse-pienpanimon kuuluisa mustikkaolut oli kyllä pettymys. Ensipuraisulla minulle selvisi, että olut ei ollut koskaan mustikkaa käymisprosessin aikana nähnytkään, vaan maku tuli jälkikäteen lisätystä keinotekoisesta aromista. Välillä artifisiaali mustikka-aromi pisteli suussa ja jätti lopulta mellevän jälkimaun. Muuten olut oli suhteellisen humaloitu verrattuna yleiseen maltaisuuteen. Alkoholia 5 %. Mainittakoon myös että itse Pumphousen panimo on suht uusi juttu ja alunperin oluet olivat samannimisen ontariolaisen ravintolan omia tuotteita.

Moosehead Lime

Oletko koskaan juonut Sol-olutta limetinpalalla? Jos olet niin olet samalla sisäistänyt lime-oluen. Laimeaa ja huomattavan sitruunaista, kuin melkein limpparia joisi. Jotkut paikalliset puritaanit katsovat olutta pitkin nenänvartta Reinheitsgebot-katse silmissään, mutta monet nuoremman polven kasvatit juovat tätä sihijuomaa solkenaan. Alkoholia 4 %. Etketissä limetinlohkon kuva.

Coors Light

Kuka teistä tunnustaa juovansa light-olutta? Suomessa ilmiö ei ole niinkään yleinen mutta Kanadassa on havaittavissa kova mainostus light-tuotteille läpi koko elintarvike/ravintolalinjan. Light on in. Big time. Lähes jokaisesta oluesta on olemassa yhtä suosittu kevytversio. Verrattuna perus Coorsin laageriin on kevytkalja KARSEAN LAIMEAA. Saunaolueksi se voisi kelvata. Alkoholia 4,2 %.

Melon Head

Frederictonissa majaa pitävä provinssin suosituin pikkupanimo Picaroons omaa monia eri hienoja tuotteita Kuten Feels Good, Best Bitter, aiemmin jo arvostelemani Irish Red, Timber Hog, Yippee jne. Tällä kertaa eteeni päätyi yksi heidän uutuuksistaan, Melon Head. Tämä Reinheitsgebotin ulkopuolelta tuleva hedelmäinen Ale oli minulle virkistävä yllätys. Puolen litran pulloon mahtui alkoholia 4,5 %, hieman maltainen ensitunnelma, havaittava humalan terävä maku ja tottakai läpitunkeva ja jälkimakuileva meloni. Hyvä olut. Muutenkin, jos joskus eksytte Atlantin Kanadaan niin tukekaa ihmeessä tätä yritteliästä mikropanimoa! Ehdoton suosikki!

Koti-ikävä

Koti-ikävä alkaa pikkuhiljaa painaa. Ei mulla muuta tähän.

Majavat

Phuiiiiii.

Lupasin lähtiessäni tehdä pienehkön reportaasin näistä padottavan tutuista Kanadan historian vaatettajista; joten:

Hieman historiaa: 1600-luvulla alkoi Euroopassa kova kysyntä majavanturkkihatuille, jotka olivat silloin chic ja in. Tästä seurasi massiivinen lahtausoperaatio, jonka seurauksena Kanadan Eurooppalainen asutus sai rahoitusta, majavasta tuli ikoninen elikko tälle kansalle (mm. Montrealin kaupungin vaakunassa on majava) ja, tottakai, koko laji meinasi kuolla sukupuuttoon. Majavien onneksi Eurooppalainen muodin maailma alkoi fanittaa silkkihattuja 1900-luvun puolivälissä ja nyttemmin aiemmin myllytyksen kohteena ollut kanta on vahvistunut huomattavasti.

Majavia on tätä nykyään joka kulmassa. Frederictonin läpi virtaavasta joesta saa yhdellä kauhaisulla majavan järsimää palikkaa ja tien varsilla näkyy majavan luoma tulvametsä siinä missä Suomessa näkyisi järvi tai harju. Jopa kenttäasemani lähellä on muuan majava yrittänyt bygata kekoansa. Majavat eivät tosiaan turhaan ole tämän kansan symboleja. Siksi otinkin jo tammikuusta missioksi kuvata joka ikisen majava-aiheisen taulun, patsaan, korun, rahan ja piirrustuksen jonka löydän. Materiaalia löytyikin lopuksi aivan liikaa, joten esittelen teille alla muutamia majavabongauksiani.

Siinä on majavaa kerrakseen.

Itse yritän tällä hetkellä kuumeisesti etsiä majavasta tehtyä karvahattua, jossa olisi vielä häntäkin tallella, käyttömatkamuistoksi Suomen talveen. Taitaa olla toivoton yritys. Mutta yritetään.

I

Hullukokki 2

Kanadalainen erikoisuus: Poutine



Hyvää päivää sinne kaikille kotikokeille. Viime kerralla valmistimme erään kanadalaisen provinssin erikoisuutta, lobstereita ja fiddleheadseja. Tänään aiomme valmistaa toista paikallista, alunperin Quebecin provinssissa 1950 luvulla keksittyä ruokalajia, Poutinea (lausutaan Putsin). Kyseessä on suhteellisen tuhti ranskalaislähtöinen annos, joka on noussut viidessä vuosikymmenessä yhdeksi Kanadan tunnusruoista. Poutinea saa nykyään melkein jokaisesta kanadalaisesta keskitason ravintolasta ja grillistä. Nykyään on tarjolla monta eri variaatiota tästä klassisesta ruuasta, mutta me valmistamme tänään Poutinea perinteisen quebecilaisen reseptin mukaan.

Tämän ruokalajin valmistukseen tarvitsemme seuraavat raaka-aineet:

Poutine (yhdelle)

200-300 g ranskanperunoita (tai niin paljon kuin napa ruskaa)
1-2 dl kanaliemipohjaista kastiketta
100-200 g Cheddar-rahkajuustoa (tai taas niin paljon kuin ilkiää)


Aloitamme valmistuksen kypsentämällä ranskanperunat joko uunissa tai öljyssä, tavoite on saada perunoista ulkoa rapeita ja sisältä pehmeitä. Valmistamme samalla kanaliemikastikeen. Kastikkeeksi kelpaa mikä tahansa kananmakuinen pussikastike tai kanaliemestä jatkettu kastike lievällä mustapippuroinnilla. HC-sammakot käyttävät kuitenkin vain aitoa Poutine-kastikemixiä, jota saa vain paikan päältä. Kasaa heti valmistuneet ranskalaiset lautaselle, ripottele päälle Cheddar-raejuusto ja valuta joukkoon kastike. Anna tekeytyä muutama minuutti ja Poutine on valmista tarjoiltavaksi.

Vaikein tapaus reseptissä on rahkajuusto (vapaa suomennos sanasta curd cheese), joka on yleinen juuston tarjoilumuoto Amerikassa ja Kanadassa mutta ei Euroopassa. Rahkajuuston löytäminen lähiSiwasta voi siis olla aika mission impossible. Lähimmäksi kuitenkin päästään raejuustolla (ei kevytversiolla), joka on valutettu kunnolla. Poutine fennoc’vois onnistuu myös ihan tavallisella Emmentaalilla, kunhan koostumus on rakeista; jos siis tavoitellaan autenttisuutta. Cheddar on myös kaikista kotimaisista juustoloista suositeltavin valinta. Kanaliemikastikkeen (chicken stock) sijaan voi myös halutessaan käyttää pihvikastiketta, joskin silloin tingitään alkuperäisyydestä.

Poutinen nimen alkuperästä ei ole tarkkaa tietoa. Vallalla on kaksi teoriaa: joko nimi tulee Quebecin ranskalaisten Poutine-sanasta, joka tarkoittaa ranskalaisia juustolla ja kastikkeella. Toinen selitys on englanninkielen sanan pudding taipuminen ranskankielessä. Poutine on yleinen ruoka Kanadalaisissa kouluissa ja Quebecin asukkaat ovat suhteellisen ylpeitä alkuperäisestä Poutinestaan, usein ylenkatsoen muita versioita.

Tässä tältä erää, makoisia ruokahetkiä sinne kotikeittiöihin. Päätämme lähetyksen perinteisesti Aki Wahlmanin hymyyn.

Oletko pavun ystävä?

Ote Catamaran Brookin kenttäaseman arjesta.

Aamu valkenee Miramichijoen haaran varrella. Ulkona aloittaa laulunsa kuoro mieltä kiihottavia outuja lintuja. Ilma on vielä kylmän kostea kenttäaseman makuuosastolla. Hetken pääsätä kuuluu pehmeä tömähdys, kun yläpetillä nukkunut suomalainen post-doc hyppää lattialle. Kello on siis viittä vaille 7 aamulla. Vielä 10 minuuttia niin eiköhän sitten jaksa kiemurrella kohtumaisen lämpimästä makuupussista Kanadan kesäaamuun.

Catamaran Brookin kenttäasema sijaitsee noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Miramichin kaupungista ja on varustelultaan kahden ja puolen kävyn mökki. Varusteluun kuuluu makuukämppä, keittiö, moderni ulkovessa, generaattori, tarvikevajat ja melkein kaikki, mitä semiakvaattisessa duunissa voi tarvita poijuista kahluuhousuihin.

Tunnelma keittiön puolella on hiljaisen seesteinen, kun viime illan kalassa olleet vanhat hipit varistelevat pienen krapulan pois kahvilla ja munakkaalla. Toinen, leirin kenttäteknikko mestaroi aamiaisen kaikille kun taas toinen jumittaa pöydän ääressä. Suomitohtori alkaa vääntää eväsleipiä kaikille, odotettavissa on taas kenttälounas. Minä taas suuntaan pihalle, otan vajan seinällä nojailevan harjaterästangon ja lämmittelen pienellä jo wazalla.

Päivän koeala on 20 minuutin maasturiajon, pienen metsätaipaleen ja julmetun alamäen päässä sijaitseva jokiuoma, jonka vaahtoiset kosket ovat provinssin parhaan lohijoen tittelissä. Tänään on kuitenkin tähtäimessä pienemmät lohet ja mediana sähkökalastus. Kaksi jannua verkon päihin, yhdellä Ghostbusters-protonipakkausta muistuttava sähkökalastin selkään ja yhdelle leipälapiohaavi käteen kalojen verkosta nappaamiseksi. Toinen osa tiimistä on rannalla kirurgoimassa PIT-merkkejä kaloihin kenttälaboratoroissa. Päivä on lämmin ja päälläni kumiset kahluuhousut. Hiki virtaa, nahkaa aristaa, kärpäset puree perseestä ja kahlarit vuotaa hieman. Välissä kenttälounas: majoneesikalkkunaleipä, SevenUp, kahvia, granolapatukka ja omena. Kenttäkokeen pystytys: se termi riittää monille ekologeille ilmaisemaan kaiken käsitteen alle kätkeytyvän toiminnan määrän.

Iltapäivä: olemme saavuttaneet kiintiön, 30 mitattavan kokoista lohenpoikasta. Enää samanlainen satsi hieman alempaa joesta ja voimme suunnata takaisin leiriin. Ryyppään toisen kupin kahvia, johon yksi kanadalainen kysyy: “are you a friend of the bean?”. Sekaannus valtaa mielen, kysyn että was? "It means that do you like coffee?" vastaa kankku. Ahaa. Vastaan jees. Olenhan pavun ystävä.

Viimein kello on viisi ja jengi alkaa valua kenttähattuineen ja polaroiduin aurinkolaseineen kohti maasturia. Kahlarit vaihtuvat kuiviin housuihin ja sandaaleihin. Iltapalaksi on varattu topakkaa grilliruokaa. Kenttäaseman ruoka on kustannettu puolestamme joten ainakaan punaisesta lihasta ei ole puutetta. Tuhti päivällinen nautitaan usein kello 9 illalla. Ruokaa odotellessa jengi vetää kahlarit uudelleen niskaansa ja suuntaa kalaan; onhan vieressä lohijoki. Mukaan jengille tarttuu pari kaljaa. Teen samoin, tosin ilman kaljaa.

Perhokalastelen itse tunnin, jonka aikana muutama kala käy nykimässä räikeänväristä pervoani; mitään en saa kuitenkaan ylös. Ehkä ensi kerralla. Leirissä odottaa tuhti lihan iloja ylistävä atria. Pari seurueen jäsentän painuu jo nukkumaan, onhan kello jo 22, luoja

paratkoon! Itse en voi mennä nukkumaan täydellä

vatsalla, vaan pyhitän illan viimeiset tunnit huilunsoiton opettelulle, iltapesulle joessa, venyttelylle, lukemiselle ja kynttilän valossa tunnelmoimiselle. Rentoutumiseen auttaa kuppi teetä. Erään leiriläisen vanha melkein-samojediuros Bannet nukkuu jaloissa. Viimein kello on hieman vaille puoltayötä. Maha on vielä liian täynnä, mutta unta on saatava: huomenna on tiedossa taas täysi päivä. Otan pienen luontohetken mökin ulkopuolella kuunnellen isohaukkakehrääjien siritystä ja katsellen samalla tulikärpästen kipinöintiä yötaivasta vasten balsamipoppelin imelän tuoksun tunkiessa samalla nenääni. Kanada.

Yöllä koen taas aamukolmen aikaan perinteisen täyden vatsan aiheuttamaan painajaisen: keskellä metsää karhun takaa-ajamana ilman otsalamppua. Herään istualtani makuupussista. Onneksi en huutanut unissani, joskus käy niinkin.

Suukkoja,

T.I.

P.S. Hejpòdej, tuossapa teille tuulahdus työnkuvastani. Vietän taas tottuneesti seuraavat 3 viikkoa kyseisellä kenttäasemalla ja palaan Freetuun heinäkuun loppupuolella taas viikoksi. Tulevat viikot tulevat olemaan ratkaisevia datankeruuviikkoja, joten toivokaa kaikki hellejaksoa ja väliin paria OIKEIN MOJOVAA sadepäivää. Kiitosh.